Mikähän siinä on, että jotkut tarvitsevat turvallisuudentunteeseen tieteellisen realismin? Ja miksi niin moni uskoo, että tiiviissä parisuhteessa on jotenkin helpompi hoitaa asiat kuin avoimemmissa suhdekuvioissa? Eikö niitä väristytä kauhusta kun ne kuuntelee vanhempiaan ja näiden sanailua toisistaan? Niin ja miksi suhteen pituutta ylipäänsä pidetään jonain todisteena jostain laadullisesta?

Kuinkahan kauan menee ennen kuin helsinkiläinen voisi alkaa tuntea olonsa kotoisaksi vaikka jonkun Tampereen asenneilmastossa? Miksi joku keräilee kenkiä, eikö sille tule ollenkaan paha mieli niiden valmistamiseen kuluvista luonnonvaroista ja alhaisesta käyttöasteesta? Ja mistä johtuu se, että niin harva pitää empatian kehittämistä tärkeimpänä tavoitteenaan? Mikä voisi olla haastavampaa ja palkitsevampaa?

Lakkaako sitä koskaan suremasta sitä, miten harva kokee pitkäaikaisesti ehdotonta rakkautta? Ja mitä tapahtuisi, jos joku kevät ei ilahtuisikaan valon lisääntymisestä? Millaista olisi elää synnynnäisesti kuurona? Miten osaisi kuvitella äänet vaikka viittomakielisen selityksen perusteella? Olisiko se sen helpompaa kuin vaikka kissan elämänpiirin ja näkymän kuvitteleminen?

Ja kuvitellaanko työhönottohaastatteluissa oikeasti, että ihmiset suunnittelevat elämäänsä kolmen tai viiden vuoden päähän? Pidetäänkö sitä edes hyvänä, jos siellä teeskentelee, että suunnittelee? Osaisiko sitä itse pitää semmoista hyvänä piirteenä?

Eikö näistä kysymyksist tule koskaan loppua? Ja kun tulee, mitä se tarkoittaa, ettei sitten enää tunnu miltään?