On kauheaa katsella näitä tilanteita, joissa vanhemmat tiuskivat lapsilleen, lapset rääkyvät, eikä kumpikaan osapuoli näytä viihtyvän toisensa kanssa. Keskinäinen yhteys näyttää puuttuvan täysin. En tiedä, missä vika on - liian hektisessä työelämässä, vanhempien itsekkyydessä vai missä.

Minun tarinani on toisenlainen. Ihastuin lapseeni hänen ensimmäisestä elinpäivästään lähtien. Minulla ei ollut ennakko-odotuksia, en oikeastaan edes halunnut tulla äidiksi, mutta rakastuin tuohon pikku rääpäleeseen ja näin hänessä yksilön heti alusta lähtien. Koskaan en ole pitänyt häntä häiriötekijänä, vaan olen nauttinut hänen seurastaan, ja olen käynyt hänen kanssaan henkeviä keskusteluja suunnileen siitä lähtien, kun hän oppi puhumaan. Lapseni ei ole koskaan järjestänyt kohtausta julkisilla paikoilla eikä aiheuttanut muutakaan harmia.

Nyt minulla on viisitoistavuotias poika, joka puhuu kanssani mistä tahansa, elämän tarkoituksesta fysiikan lakeihin. Omat rajani alkoivat jo tulla vastaan, kun hän ryhtyi puhumaan sukupuolielämän kysymyksistä - moniko teini uskaltaa tai haluaa ottaa näitä asioita esille vanhempiensa kanssa? Ihmettelen, miksi minua on siunattu näin tasapainoisella ja luottavaisella lapsella. Ehkä olen tehnyt jotain oikein. Ehkä annoin hänelle tarpeeksi aikaani silloin, kun hän sitä kipeimmin tarvitsi.