Minulta uimahalli ei ole vienyt kesäkauden ensimmäisen uinnin lumoa, eikä viimeisen haikeutta. Uimisen ylimmän kokemuksen saan vain omassa mökkijärvessä. Sen laiturin päästä aukeava maisema, järviruokosihinä, juuri sen järven ominaistuoksu, perheen pulina rantakalliolla - nytkin mielen valtaa mielihyvä, tässä työkoneen ääressä - kesä on alkamassa, kaikki se järvessä puljaaminen on edessä.

Se, minkä vielä haluan nostaa esille, on haikeus siitä, etten ole enää lapsivesipeto. Että minusta tuli jo vuosia vuosia sitten arkaiho, joka osaa nauttia järvestä vasta, kun vesi on lämmintä. Tästä syystä uimakausi jää liian lyhyeksi.
Ah voisinpa taas polskia huulet sinisiksi ja vastustaa äidin kehotusta tulla välillä pyyhkeen sisälle lämmittelemään.
Sinänsä, tuo pyyhkeen sisällä lämmittely, kun vesi valuu norona hiuksista ja jalat vetää koukkuun pyyhkeen sisään, siinä lämpimällä kalliolla - juuri se hetki tuntuu aivan samalta kuin sama hetki lapsena. Ja uskon säilyttäväni tämän hetken pikkutyttöolomuodon uimaelämäni loppuun saakka.
Ihana kirjoitus, Markus!