On aivan upeaa, että nykypäivänä osataan tunnistaa ja nimetä näitä erilaisuuksia. Eihän siitä mitään tulisi jos kaikki olisimme samanlaisia.
Mutta on elämän osa-alue, jolle asbergien ei pitäisi astua. Vanhemmuus. Olen asberger-äidin lapsi, ja se on aika helvettiä. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea vastavuoroista empaattista rakkautta ja huolenpitoa. Asbergeri ei pysty antamaa sitä vaikka haluasi, koska hän ei tunnista lapsen tunnetiloja eikä osaa sopeuttaa käytöstään niiden mukaan. Rohkaista, lohduttaa ja iloita lapsen kanssa hänen tärkeissä asioissaan.
Asbergeri mollaa lasta loputtomalla pilkuntarkalla kirjaimellisella rehellisyydellään. 'Mummi oletko koskaan nähnyt näin hienoa legorakennelmaa' mummi vastaa rehellisesti, että kyllä hän on hienompiakin nähnyt.
Lapsi vie mummille poimimansa kukkakimpun. Mummi analysoi,'jaha, tuo on päivänkakkara ja tämä kissankello ja tuon rikkaruohon nimeä minä en taida tietääkään'. Sitten hän antaa kimpun takaisin 'koska he ovat huomenna lähdössä mökille ja se vain jäisi tänne kuihtumaan'.
Asbergerin rutiineihin kangistunut elämän ei anna lapsen kokeilla ja oppia puhumattakaan, että se sietäisi erilaisuutta ja virheitä. Poikani päättää syödä muroja ilman maitoa. Mummi hyökkää väliin ja yrittää pakottaa lapsen ottamaan maitoa lautaselle. Hän ei tyydy kehoitukseen, vaan jäkättää ja käy lopulta päälle niin, että asiasta syntyy fyysinen käsirysy.
Kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa hän saa osakseen vain tuonkaltaista kohtelua, eikä koskaan vastapainoksi empatiaa, niin ei siitä hyvää synny. Itseltäni edes jonkinnäköiseen tasapainoon pääsy vaati vuosien määrätietoisen psykotsemppauksen.
Aikuisena pystyn ymmärtämään sen, että äitini hyökkää fyysisesti kimppuuni hullun kiilto silmissään ja repii käsistäni kattilan, jonka olen ottanut, koska kattila on 'väärä'. Lapsi ei siihen pysty.
Voitaisiin sopia, että hoitakaa te asbergit nobelin palkinnon arvoiset tutkimukset, me tavikset hoidetaan lapset.
On aivan upeaa, että nykypäivänä osataan tunnistaa ja nimetä näitä erilaisuuksia. Eihän siitä mitään tulisi jos kaikki olisimme samanlaisia.
Mutta on elämän osa-alue, jolle asbergien ei pitäisi astua. Vanhemmuus. Olen asberger-äidin lapsi, ja se on aika helvettiä. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea vastavuoroista empaattista rakkautta ja huolenpitoa. Asbergeri ei pysty antamaa sitä vaikka haluasi, koska hän ei tunnista lapsen tunnetiloja eikä osaa sopeuttaa käytöstään niiden mukaan. Rohkaista, lohduttaa ja iloita lapsen kanssa hänen tärkeissä asioissaan.
Asbergeri mollaa lasta loputtomalla pilkuntarkalla kirjaimellisella rehellisyydellään. 'Mummi oletko koskaan nähnyt näin hienoa legorakennelmaa' mummi vastaa rehellisesti, että kyllä hän on hienompiakin nähnyt.
Lapsi vie mummille poimimansa kukkakimpun. Mummi analysoi,'jaha, tuo on päivänkakkara ja tämä kissankello ja tuon rikkaruohon nimeä minä en taida tietääkään'. Sitten hän antaa kimpun takaisin 'koska he ovat huomenna lähdössä mökille ja se vain jäisi tänne kuihtumaan'.
Asbergerin rutiineihin kangistunut elämän ei anna lapsen kokeilla ja oppia puhumattakaan, että se sietäisi erilaisuutta ja virheitä. Poikani päättää syödä muroja ilman maitoa. Mummi hyökkää väliin ja yrittää pakottaa lapsen ottamaan maitoa lautaselle. Hän ei tyydy kehoitukseen, vaan jäkättää ja käy lopulta päälle niin, että asiasta syntyy fyysinen käsirysy.
Kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa hän saa osakseen vain tuonkaltaista kohtelua, eikä koskaan vastapainoksi empatiaa, niin ei siitä hyvää synny. Itseltäni edes jonkinnäköiseen tasapainoon pääsy vaati vuosien määrätietoisen psykotsemppauksen.
Aikuisena pystyn ymmärtämään sen, että äitini hyökkää fyysisesti kimppuuni hullun kiilto silmissään ja repii käsistäni kattilan, jonka olen ottanut, koska kattila on 'väärä'. Lapsi ei siihen pysty.
Voitaisiin sopia, että hoitakaa te asbergit nobelin palkinnon arvoiset tutkimukset, me tavikset hoidetaan lapset.