Veljeni isäksitulemisen akuuttia kriisiä läheltä seuraavana tämä on erittäin tärkeä puheenaihe. Veljeni joutui jättämään 3-viikoisen vauvan ja vaimonsa kotiin pitkän työkomennuksen vuoksi. Ja kun hän pääsee komennukselta kotiin, 3-viikkoisesta lähinnä nukkuvasta vauvasta on kasvanut 2-kuukautinen iloisesti hymyilevä ja jokelteleva pieni ihminen, jonka elämästä isä on joutunut olemaan enemmän pois kuin läsnä. Isyyden opettelemisen ja vauvaan tutustumisen saa siis käytännössä aloittaa aivan alusta puhumattakaan siitä, mitä tällainen aiheuttaa parisuhteeseen, kun myös vauvan äiti on vasta oppinut ja opetellut omaa äidin rooliaan. Työnantajan tarpeet menivät tässä siis isän ja lapsen suhteen kehittymisen tärkeyden edelle. Aika käsittämätöntä, että tällaista voi tapahtua.

Olen myös läheltä nähnyt useissa tapauksisa, kuinka NAISET yksinkertaisesti sulkevat isät pois perheestä esimerkiksi komentamalla isän vierashuoneeseen nukkumaan, koska "iso sänky kuuluu nyt minulle ja vauvalle".

Olen seurannut läheltä myös adoptioprosessissa olevia omaisiani. Adoptiovalmennuksen eräänä tehtävänä oli ollut pohtia kirjallisesti, millaisia asioita omasta lapsuudestaan, kasvatuksestaan ja perheestään haluaisi antaa tulevalle adoptiolapselle ja millaisia taas ei. Adoptiovanhemmet joutuvat siis "testauttamaan" soveltuvuuttaan vanhemmiksi,mikä on tietenkin tärkeää ja ymmärrettävää, koska adoptiovanhemmuus on erilaista vanhemmuutta kuin biologinen vanhemmuus lapsen odotusprosesseineen. Nämä pohtimiset olisivat kuitenkin äärettömän tärkeitä myös biologisen lapsen saaville!!! Olisi syytä ottaa käyttöön "vanhempien valmennuskäytännöt", missä ko. asioita pohdittaisiin ääneen, kirjallisesti ja pohtivasti. Tuskinpa kovinkaan moni pari on ko. asioita tullut ehkä edes pohtineeksi ennen oman lapsen syntymää. Ja siinä sitä sitten ollaan, kun lapsi, tuo pieni muukalainen, syntyy.