Minusta nämä ranskalaiset ohjeet ovat aivan järkeenkäypiä, mutta pähkähullua suhtautumista lapsiin ei näe ainoastaan toisella puolella rapakkoa, vaan myös meillä. Ainakin minun tuttavapiirissäni monet kolmenkympin paremmalla puolella olevat ensisynnyttäjät tuntuvat tekevän lapsen saamisesta elämää suuremman asian. Vauvasta tulee projekti ja äitiydestä kilpailusuoritus, jonka täydellisyyteen naisen tulee keskittää koko tarmonsa. Oman elämän kuuluu mennä kokonaan telakalle ainakin pariksi vuodeksi, mielellään lapsen kouluunlähtöön saakka, ja tällä aikaa keskitytään hillittömällä vimmalla lapsentahtisuuteen, perhepetiin, vauvauintiin, vauvamuskariin, kestovaippailuun ja luomuporkkanoiden soseuttamiseen itse. Ei mikään ihme, että lapsista sitten tulee kaiken keskipisteitä huonolla tavalla; on melko vaikea oppia mitään käytöstapoja tai toisten huomioonottamista, jos äiti ja isä päivystävät koko ajan vieressä toteuttaakseen välittömästi piltin jokaisen mielihalun. Uskoakseni se, että vanhemmilla on vanhemmuuden lisäksi myös oma elämänsä, parantaa myös lasten elämänlaatua: äiti ja isä jaksavat paremmin sekä lapsia että toisiaan, jos saavat juoda kahvinsa rauhassa, nukkua yönsä ja käydä joskus vaikkapa teatterissa ihan kahdestaan.