Toki ennen vanhaankin lapsilta vaadittiin muuta kuin sormi nenässä olemista. Heti kun pystyssä pysyi piti osallistua kodin töihin. Oltiin paimenena, hoidettiin eläimiä, vahdittiin nuorempia, siivottiin, leivottiin, heinätöitä, kalastusta ym. ym. Ei lapsena olo ollut auvoisaa joutenoloa vaan usein työtä työtä ja työtä. Lyhyesti sanoen pienestä piti pärjätä, että pärjäsi sitten aikuisena. Työn tekoon piti oppia, kenelläkään ei ollut varaa olla jouten. Paitsi ehkä rikkaammilla ja usein on saanut kuvan että joutilaista rikkaista tuli egoisteja ja vetelyksiä.

Mies tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta. Itku pitkästä ilosta. Rumat ne vaatteilla koreilee. Ja muita mukavia sanontoja omasta lapsuudesta.

Toki on ihana antaa lasten olla lapsia, mutta liika joutilaisuuskaan ei ole hyväksi. Nykyään kun lapset eivät juurikaan osallistu kodin askareihin niin ehkä siksi heitä ajetaan harrastuksista toiseen. Toki siinä voi olla myös se, ettei osata itse lapselle antaa niitä pärjäämisen eväitä vaan haetaan apua ulkoa.

Minäkin toivon, että omat lapseni pärjäävät. Saisivat tunteen että aikuisena elämästä ja arjesta selviää. Itse pyrin siihen sillä, että lapset osallistuvat kodin askareihin heti pienestä pitäen. Vaativuus lisääntyy iän myötä. Opitaan kulkemaan matkoja itse ja olemaan ilman jatkuvaa kännykän turvaa. Turvaa antavat vanhemmat, jotka ovat ainakin vuoronperään kotona. Neuvovat ja valvovat. Eivät aina lapsen "käytettävissä", mutta läsnä ja tarvittaessa tukena. Harrastetaan vain sen verran kun lapsi itse alkaa tahtoa ja rajat siinäkin, kaikkeen ei lähdetä mukaan. Joskus on kiire, pyritään siihen että joka päivä ei. Tuetaan ja kannustetaan, muttei pakoteta. Eli eletään tavallista elämää. Koska sitähän se elämä useinmiten on.