Meillä on vaimon kanssa parisen vuotta ollut jo aika vaikeaa. Minä rakastan häntä paljon ja se pitää meidät jotenkin yhdessä. Vaimoni puhuu ystävällisesti vain muille ja nauraa, on iloinen ja jakaa mielipiteitään vieraille, mutta ei minulle. Tuntuu tosi pahalta kun hän puhuu puhelimessa, ihan sama kenen kanssa. Kuulen asioista vahingossa, en koskaan häneltä suoraan.
Kerran kysyin häneltä, että haluatko jatkaa avioliittoa. Hän ei osannut vastata. Olisi varmaan pitänyt lähteä, mutta rakkauteni esti. siinä sitä sitten aikuinen mies itki kuin pikkutyttö. Varmaan säälistä vaimoni suostui jatkamaan.

Avioliiton ensimmäiset vuoden olivat mahtavia. Seksi ja läheisyys oli joka päivä läsnä, tavalla tai toisella.
Teimme yhdessä asioita ja viihdyimme yhdessä. Nykyään Vaimoni ei kerro minulle kertakaikkiaan yhtään mitään. Joka päivä yritän puhua menneestä päivästä, en saa kuin pari tuhahdusta.

Seksi on muuttunut suorittamiseksi, eli kun kerran pari kuukaudessa vaimolla tulee tarve, hän ilmoittaa, että otappas housut pois ja tietenkin suuttuu jos en ole heti valmis. Mies on hänelle stereotyyppi, jus sellainen kuin hänen joku idioottihuohottajapoikaystävänsä on ollut. Hän ei enää koskaan yritä kiihottaa, olettaa vain mun olevan heti valmis.

Olen ottanut nämä puheeksi ja hän suuttuu heti ja alkaa puolustella. Enhän mä sitä halua, vaan että näiden eteen tehdään jotain. Kaikki jutustelut päättyy tappeluun. Sanon mitä tahansa, hän lukee rivien välistä (aina väärin) ja alkaa puolustautumaan. Lapset kärsii ja pelkää, että eroamme. Varmaan pitäisi antaa periksi. En enää kuule iloista naurua enkä sanoja "rakastan sinua". Kaikki menee jo mun edelle, satunnaiset tututkin,
en tiedä mitä tehdä.