Sekä kysymys että vastaus koskettivat minua. Olen itse kolmen lapsen äiti. Kaksi vanhinta lastani ovat jo lähes aikuisia. Olen aina panostanut lapsiin, ja he ovatkin olleet elämäni tärkein kantava tekijä, vaikka teenkin kiinnostavaa ja haastavaa työtä ja elämässäni on muitakin lennättäviä tekijoitä. Kuvittelin aina, että avioerosta huolimatta olen ollut liioitellen sanoen "kymmenen pisteen sankariäiti", mutta nyt aikuisuutensa kynnyksellä lapseni ovatkin alkaneet varsin rajusti arvostella minua ja ratkaisujani. Olen kokenut tämän hyvin, hyvin raskaaksi asiaksi, ja on myönnettävä, että siitä on ollut kivuliasta toipua. Olen syyllistynyt ja joutunut arvioimaan itseäni uudelleen. Mutta juuri nyt alkaa tuntua, että tämä uusi tilanne on kenties rehellisempi ja sen vuoksi myös tukevampi kuin aikaisempi, joka perustui vain omiin henkilökohtaisiin mielikuviini. Onneksi minulle ei käynyt niin, että olisin kadottanut keskusteluyhteyden lapsiini - vaikkei sekään ollut kaukana. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan vielä uusia kiperiä tilanteita, mutta olen myös ymmärtänyt, etten voi elää elämää lasteni puolesta: heidän on itse opittava virheistään, eivätkä heidän virheensä ole todellakaan minun syytäni!