Olen lestadiolainen suurperheen äiti, omasta vapaasta tahdostani. Olen kokenut kipua, väsymystä ja vaivaa,kuten me kaikki ihmiset koemme, mutta päällimäisenä olen tuntenut elämisen iloa. En ole kokenut, että väsymyksestä puhuminen olisi yhteisössämme tabu- pikemminkin matkaystävien tuki on ollut vahvistavaa. Uuden elämän ihmeen äärellä olemme miheni kanssa tunteneet itsemme yhtä pieniksi kuin vastasyntynyt,olemme itkeneet ilosta emmekä surusta. Eniten voimia vie negatiivinen leimaaminen,jota joudumme paljon sietämään. Välillä kaipaisi jotain positiivista!