Minullekin uusien ystävyyssuhteiden luomisen vaikeus on niin tuttua, niin tuttua! Vielä nuorena parikymppisenä minulla oli paljon ystäviä, joiden kanssa oli menoa ja meininkiä. Milloin oltiin jossakin konsertissa tai leffassa, milloin taas vaikkapa vaan kylässä jonkun luona. Sitten ystävät alkoivat yksi toisensa jälkeen mennä naimisiin ja perustaa perhettä. He lopettivat yhteydenpidon viimeistään siinä vaiheessa kun saivat ensimmäisen lapsen. Ymmärrän sen kyllä toisaalta, koska tiedän, että pikkulapsiperheen elämä on hektistä. Mutta pahalta se silti tuntuu. Yhteydenpito ei ole alkanut uudelleen edes sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet isommiksi.

Nyt olen jo vähän yli 40-vuotias - edelleen perheetön ja lapseton sinkku. Lapsia minulla ei tule koskaan olemaan, se on jo myöhäistä. Onneksi olen sitä sorttia, että osaan tulla ja mennä yksinkin. En enää odota, että perheelliset ottaisivat minut mukaan omiin menoihinsa. Käyn yksin taidenäyttelyissä, leffassa, teatterissa, oopperassa jne. Aluksi yksin teatteriin tai oopperaan meno tuntui kamalalta, mutta siihenkin tottuu. Saa ainakin rauhassa keskittyä nauttimaan esityksestä, kun ei tarvitse miettiä, että mitä tuo ystävä nyt ajattelee ja osaakohan se nyt nauttia tms. Mutta kuitenkin... joskus olisi tosi kiva viettää teatteri-iltaa yhdessä hyvän ystävän kanssa...