Minä uskon myös tähän velkaan. Mutta nykyään taitaa olla muotia olla sitä mieltä että mitään velkaa ei ole. Lapset - aikuiset sellaiset - pitävät trendikkäänä arvostella vanhempiaan pienimmistäkin virheistä ottamatta joskus lainkaan huomioon että vanhempien olosuhteet ovat olleet tyystin toisenlaiset. Minusta tämä on jonkinlaista elinikäistä pennuksi jäämistä. Heittäydytään itsesääliin ja hoetaan että jos vanhempi olisi tehnyt tuon toisin minulla olisi asiat paremmin. Valitettavast psykologit joskus pahentavat tätä. En nyt siis tarkoita sellaisia tilanteita joissa vanhemmat ovat todella tehneet vakavia laiminlyöntejä kuten pahoinpitelyt, heitteillejätöt, päihderiippuvuudet ym.

Olen tuttavapiirissä nähnyt näitä suoraan sanottuna pilalle hemmoteltuja aikuisia jotka syyttävät vanhempiaan kaikesta vaikka heillä on ollut ihan hyvät vanhemmat. Heillä ei mielestään ole mitään velvollisuuksia vanhempia kohtaan. Syyksi vanhan ja hauraan vanhuksen jättämiselle oman onnensa nojaan riittää että tämä on heidän kanssaan jostain asiasta vähän eri mieltä. Ei toisin sanoen osata antaa toiselle ihmiselle mielipiteen vapautta. Usein nuo ihmiset eivät lainkaan huomaa että he ovat jo aikuisia ja että sen kiusaavan asian muuttaminen on heidän omissa käsissään ja vallassaan. Vanhempi on ikäänkuin vieläkin heille käsittämättömän iso hahmo joka määrää kaikesta. Vaikka todellisuudessa hän on vain yksinäinen hauras vanhus.

Velvollisuudentunto voi kuullostaa rumalta sanalta ja tietysti ennemmin rakkaus kuin velvollisuudentunto. Mutta parempi velvollisuudentuntokin kuin ei mitään.

Se vaihe jossa pitäisi kasvaa aikuiseksi ja nähdä oma vanhempi toisena tasaveroisena aikuisena vikoineen ja puutteineen, mutta myös hyvine puolineen, jää monelta nykyisin elämättä. Se johtuu osittain tästä väärin ymmärretystä lasten ehdoilla elämisestä. Vanhempi on ollut niin kiltti, niin väistyvä, niin kehittynyt ihminen, ettei lapsi ole koskaan joutunut ottamaan häntä huomioon ihmisenä.