Itselläni vanhin lapsista on jo aikuinen ja hän sanoi juuri viimeviikolla, että hän on onnellinen siitä, että jaksoin heidän lapsuudessaan leipoa pipareita (leipomissessiot etenivät aina juuri artikkelin kuvaamalla tavalla), laittaa jouluruoat joita he eivät joulupukinodotukseltaan jaksaneet syödä, laittaa lahjoja kuusen alle, viedä heitä joulukirkkoon ja hautausmaalle.

Hän kiitti minua siitä, että oli luonut heille perinteet, joita he kantavat mukanaan koko loppuelämänsä. Silloin tajusin sen miksi tein sitä vuosi vuodelta.

Kuulostaa ehkä naivilta, mutta lapseni kiitos tuntui parhaalta joululahjalta ikinä!