Kannatan täysin sekä julkisen että yksityisen tahon saattohoitopalvelujen kehittämistä.

Ensin kerron äidin ja isän kuolemasta, sitten omasta toiveesta.

Äitini sairastui creutzfeldt–jakobin tautiin, johon ei morfiinikaan auttanut. Minulla oli kunnia olla hänen saattajansa. Äidille myönnettiin yksityinen saattohuone ja kiireiset hoitajat hankkivat varastosta minulle vuoteen jotta pystyin olemaan äidin seurana kellon ympäri ja he toivat pikkupurtavaa ja juotavaa jopa aamuöisin. Sain koristella äidin huoneen yltiöjouluiseksi ja hankittiin soitin ja levyjä tunnelmamusiikkiin. Äidin saattoaika ei ollu kaunista, vaan äärimmäisen julmaa, sairauden vuoksi. Eikä kuolinhetkikään ollut kaunis mutta sain pitää äitiä kädestä, tukena, kun hän sammui. Kun kutsuin hoitajat ja siistin äidin ihon, hän näytti kauniilta, niin kuin oli aina ollut. Rypyt oli hävinneet. Eli äiti meni kunniakkaasti, menettämättä kunniaansa. En tiedä oliko "hyvä kuolema", vaan ihan tavallinen. Ei hänen kumminkaan tarvinnu joutua vuosikymmeniksi vanhainkotiin nöyryytettäväksi.

Isäni taas sairastui nopeasti etenevään alzheimerin tautiin, mutta hänen onni että hänen sydämensä pysähtyi nukkuessa ennen kuin olisi joutunut muuttamaan pois kotoaan.

Oma käsitykseni hyvästä kuolemasta on kupsahtaa "saappaat jalassa" eli joko kavereitten seurassa ruokapöydän ääreen, tai naama edellä kukkapenkkiin, tai jossain nopeassa tempauksessa.

Se miksi minulla on pakottava tarve jäädä kuolevien seuraksi on että kenenkään ei pitäisi jäädä yksin kuolinhetkellään. Aivan sama vaikka ihminen olsikin umpituntematon tai pahimpia henkilökohtaisi vihollisia.

Henkilö on vieläkin oma ihmisensä, jolla on oma nimi, viimeisillä hetkilläänkin.