Tuommoisesta en avaisi edes suutani. Meillä äitini selittää pojalleni, että äiti (minä siis) saa nyt mennä, äitiä ei täällä tarvita, äiti ei ymmärrä näistä asioista mitään, me teemme ihan kuin haluamme. Isi on oikeassa, kysytään isiltä, soitetaan isille, kyllä isi tietää. (Olemme eronneet tämän isin kanssa.)

Halaan ja suukotan lastani läksiäisiksi ja äiti ivaa vieressä, aivan kuin tekisin jotain ulkoavaruuden hommaa.

Sitten lapsi istutetaan tietokoneen ääreen ja keittiöstä alkaa herkkujen kuljetus ruudun ääreen. Mukaan lähtee vielä rahaa, josta ei kerrota äidille. Tietokonepelejä on ostettu kaappiin yli tarpeen. Tosin äiti väittää, että he eivät edes koske tietokoneeseen, koska mummilla on muutenkin niin ihanaa. Kaikki sujuu kuin tanssi, aivan eri tavalla kuin siellä kotona. Miten ihmeessä siellä voi olla niin vaikeaa?

Kun menen hakemaan lasta, äitini selittää, että tulen aivan liian aikaisin, eikä tästä nyt vielä mihinkään lähdetä. Ja mitä ylipäänsä aina yritän olla lapseni kanssa, vaikka olen muutenkin jo paljon hänen kanssaan. (Äiti unohtaa, että käyn töissä ja hoidan huushollia ja että lapsi on minun.) Ja minkä ihmeen takia tartun aina pikkuasioihin ja miksi hän muka on aina väärässä eikä saa ostaa lapselle neljän sadan Legoja.

Tämä kaikki lapsen kuullen.

Joten onnittelut Annille minun näkökulmastani täysin virheettömistä isovanhemmista!