Kielletytkin tunteet auki

”Mä niin vihaan tuota ihmisenalkua sisälläni, koska se pakottaa mut oksentamaan aamusta iltaan.”

Näin purki tuntojaan eräs tuleva äiti internetin keskustelupalstalla ja sai siitä hyvästä osakseen melkoisen ryöpytyksen. Kannustavat kommentit jäivät kokonaan muiden äitien kirjoittamien vihamielisten viestien varjoon. 

Varmasti jokainen vanhempi on törmännyt tähän ilmiöön. Siitä hetkestä alkaen, kun raskaustestiin piirtyy positiivinen viiva, nainen ei enää olekaan yksityinen, järjellä ajatteleva henkilö. Hänet ympäröi neuvolan oppaiden, vauvalehtien ja hyvää tarkoittavien konkariäitien verkko, joka määrittelee miten tästä eteenpäin kuuluu olla, tehdä, tuntea ja ajatella. ”Ajattele kauniita ajatuksia” ja ”jätä kiire ja stressi nyt taaksesi, kun elät niin ainutlaatuisia hetkiä”.

Vähemmästäkin holhoamisesta stressaantuu! Samalla nämä hyvää tarkoittavat neuvot ylläpitävät myyttistä käsitystä täydellisestä äitiydestä. Äidistä, joka ei koskaan hairahdu kielteisten tunteiden sivuraiteille.

Vanhemmuus on oppimista ja avautumista

Vanhemmaksi kasvamiseen ja vanhempana olemiseen liittyy koko tunteiden kirjo, siinä missä muuhunkin elämään. On pelottavaa, että tulevia vanhempia kehotetaan siirtämään nämä kielteisiksi leimatut tunteet syrjään ja keskittymään vaaleanpunaiseen haaveiluun vaikka hampaat irvessä ja itku silmässä. Elämä perhearjessa kun on enimmäkseen kaikkea muuta kuin sitä vaaleanpunaista pitsiunelmaa. Olisi hienoa, jos vanhemmille tarjottaisiin mahdollisuuksia käsitellä kaikkia vanhemmuuteen liittyviä, myös kielteisiä ja vaikeita tunteita ilman huonon vanhemmuuden leiman pelkoa.

Ei sillä, olen äitinä törmännyt myös siihen, että lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvistä hankalista tunteista kannustetaan puhumaan. Kannattaahan hankalia oloja - vihaa, turhautumista, mustasukkaisuutta, riittämättömyyttä, voimattomuutta – käsitellä, jotta ne menevät ohi eivätkä häiritse vanhemmuuden auvoa. Näinkö tosiaan? Tilanteet, joissa nämä tunteet nousevat, voivat mennä ohi, mutta vain tullakseen uudelleen. Eivät ne katoa niin, etteivätkö ne taas palaisi vaikkapa seuraavassa tahtojen taistelussa uhmakkaan kaksivuotiaan kanssa.

Sen sijaan, että omista negatiivisista tunteistaan pyristelisi eroon, olisikin hedelmällisempää ottaa ne rohkeasti esiin ja käännellä niitä hetken. Niille kaikille löytyy aiheuttaja ja niille kaikille löytyy nimi. Tärkeintä lienee se, että oppii, millaiset tilanteet ja asiat itsessä laukaisevat näitä tunteita, ja miten tunne minuun vaikuttaa. Uskon, että tällöin ne on myös helpompi kohdata ne vanhemmuuden hankalat hetket.

Vanhemmuus on harvoin sellaista, millaiseksi sen ennalta kuvitteli. Internetin keskustelupalstat ovat pullollaan vanhempien herkullisia kertomuksia elävästä arjesta ja siitä, miten parikymppisenä tuli vannoneeksi, että ”näin en ainakaan koskaan tee sitten kun minulla on lapsia”. Ja sitten tekee täsmälleen niin, kuin vannoi olevansa tekemättä.

Vanhemmuuden yllätyksistä, niin iloisista kuin negatiivisista, olisi hienoa voida puhua ääneen. Joko huumorin varjolla tai sitten inhorealistisen suoraan, kuten alussa esittämäni äiti teki. Hänestä kasvaa varmasti upea äiti lapselleen ja toivon, että hän jatkossakin, saamastaan palauteryöpystä huolimatta, jaksaa omalla rohkealla esimerkillään murtaa näitä sitkeästi eläviä myyttejä äitien täydellisyydestä. Uskaltaisimmeko me muutkin olla yhtä rohkeita?

Lotta Ulvelin on 31-vuotias opiskelija, jolla on myös työura kasvatus- ja lastensuojelutyössä. Perheeseen kuuluvat mies ja lapset: tyttö 7v. ja poika 2v. sekä toukokuussa syntyvä vauva. 

Lisää aiheesta:

Saako äitiä suututtaa?
Väestöliitto: Äidin kielletyt tunteet
HS.fi: Täydellisen äidin myytit
HS.fi: Kun äitiys ahdistaa