Kuka lohduttaisi äitiä?

Asiahan on niin, että kun äiti-ihmiseltä pyydetään kolumnia perheeseen liittyvästä aiheesta, tulvii mieleen valtavasti aiheita, varsinkin sellaisista teemoista, joista on nokan koputtamista.

Sitten kun se aihe on lopulta valittu ja pitäisi näppärällä sanailulla kuvata se tunteiden kirjo ja kyynelten ryöppy, joka kuhunkin aiheeseen liittyy… ei kirjoittaminen olekaan niin helppoa. Varsinkaan silloin, jos kyseessä on kaltaiseni ihminen, joka saa kohtauksen yleisestä valittamisesta ja sitten se oma kolumni onkin narinaa kerrassaan.

Aion kertoa teille siitä, millaista on olla tasa-arvoinen äiti, joka aidosti näkee (tai ainakin yrittää nähdä) isän tasaveroisena kumppanina myös lastenhoidollisissa asioissa. Kas, minähän tein paluun työelämään viime vuoden lokakuussa. Olo muistutti ensimmäisestä koulupäivästä, sillä erotuksella, ettei kukaan tarkastanut onko repussa kaikki tarvittava, eikä kukaan saattanut Ylen portille varmistaen, että kulkukortti varmasti toimii. Niin, tavallinen äiti se vain oli palaamassa hoitovapaalta töihin.

Mitäs kummallista siinä on? Paljonkin!

On kiistaton totuus, että kautta maailman sivun ovat äidit vieneet untuvikkojaan hoitoon ja lähteneet työpaikoilleen, mutta vain lyhyen sivun ajan ovat isät jääneet lastensa kanssa kotiin. Ja sitäkin lystiä tapahtuu omien empiiristen tutkimusteni perusteella lähinnä Vauva-lehden sivuilla, ja meillä.

Itse palasin työelämään kuopuksemme täytettyä yhden vuoden. Olin kokenut työelämään paluun jo kertaalleen esikoisemme kohdalla, mutta jälleen mielessä mylläsi. Olisin halunnut jäädä pidemmäksi aikaa lasten kanssa kotiin askartelemaan lasikoruja ja pipertämään piparkakkuja. Mutta työ kutsui, sillä mieheni halusi jäädä lasten kanssa kotiin.

En voi kieltää, etteikö olisi mahtavaa lähteä aamuyöllä töihin, kun lapset jäävät turvallisesti kotiin nukkumaan isän kanssa ja ruoka on pöydässä, kun palaan iltapäivällä kotiin, mutta myytti tasa-arvon mysteeristä ei tässä kyllä toteudu. Ainakaan silloin, jos sitä mitataan ihailun jakautumisen tasaisuudella isän ja äidin kesken.

Isälle ihailua, äidille kuraa

Kas, kun minä lähden tienaamaan perheellemme ruokarahoja, kerää mieheni kaikkien läänin naisten ihailun. Minä puolestani saan osakseni huokailuja, että ”eikös se sinun pienempi lapsesi ole vasta vuoden ikäinen” ja ”jokos se pieni on pantu päiväkotiin”. Sitten joku keksii lohkaista, ”ettet sinä sitten kestänyt kotielämää tuon kauempaa”. Päätän heilauttaa näitä irvileukoja ja muistutan, ettei äiti omista lapsia yksin, vaikka onkin ne suurella vaivalla kohdussaan kantanut, puolet raskaudesta pahoinvoinut, tuskalla maailmaan ponnistanut, yöt valvonut ja maan vetovoiman avustuksella kimmoisat rintarauhasena imetysrupeamissa menettänyt. Kaikesta tästä huolimatta lapsilla on isä, joka meidän tapauksessamme on jäänyt kotiin lasten kanssa.

Odotan ähäskutti-asenteella näiltä irvailijoilta anteeksipyytävää kommenttia siitä, miten hienoa on, kun äiti osaa päästää miehensä osaksi yhteisten lasten arkea ja ymmärtää sen merkityksen isä-lapsi-suhteen kannalta. Mutta ehei, ei se niin mene. Minua katsotaan kummeksuen ja jok`ikinen mulkoilija lipuu päiväkotitätien, naapurin rouvien ja alepankassojen joukkoon ihailemaan ainutlaatuista miestäni, jonka vaimo vain ajattelee uraansa perheensä sijaan. Onneksi mieheni kerää turuilla ja toreilla ihailevia katseita, sillä kotona hän saa katsoa murtunutta vaimoa, jonka pontevat ponnistukset maailman parhaana äitinä valuvat kyynelinä poskille.

Miksei kukaan sano, että ”sinä Katri se sitten olet edistyksellinen, muutenkin olet reipas ja tomera, hyvin sinä pärjäät ja selviät”. Onneksi ystäväni sanovat, ne ikäiseni ja kosolti vanhemmat naiset, jotka tietävät miten minä ponnistelen ja millaista vastatuulta saamme me nykypäivän naiset ja äidit kohdata.

Ollessani pieni äitini hoki minulle, että muista olla reipas tyttö. Muistan kyllä, ei tässä muukaan auta. Tukeva lainasuhde pankkiin kiidättää minut aamuvarhain töihin ja rakkaus lapsiin lennättää takaisin kotiin. Kirittäessäni kotiin vievää ratikkaa mahtavaan vauhtiin kaivelen selkäytimestä Hilman rakkaudentunnustukset ja kuulen korvissani Vilhon kikatuksen, kun hän kellahtaa oikoselleen viereeni, kaivaa sormella masuaan ja nauraa ”napa, napa, napa”.

Tiedän, että olen hyvä äiti. Ja tällä hyvällä äidillä on hyvä mies, joka on edelläkävijä kaikkien tulevaisuuden isien tiellä.

 
Katri Viippola on 32-vuotias yleläinen, henkilöstöresurssien konsultti. Perheeseen kuuluvat aviomies, 4-vuotias tyttö, 1 v 4 kk ikäinen poika sekä 12-vuotias kääpiömäyräkoira.

Lue myös:

Vihreä Lanka: Miten isiä vanhempainvapaalle?