Lapsen ruokailu voi olla hankalaa

Aikalisä - kysy kasvatuksesta. Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa.

Kysymys:

Lapsi temppuilee ruokaillessa kaikella mahdollisella tavalla. Koitan pysyä rauhallisena ja ohjata syömään ja kertoa, että sitten pääsee leikkimään, mutta viimeistään kun maidot kaadetaan ja ruoka on lattialla hermo menee, huudan ja rähjään. Tiedän että en saisi käyttäytyä kuin lapsi, mutta en voi sille mitään. Lapsi hämmentyy käytöksestäni, menee hiljaiseksi ja sanoo: eihän riidellä. Tuntuu pahalta. En kai huutamalla ja rähjäämällä vahingoita lapsen luottamusta minuun?

Vastaus:

Ruokapöydän valtataistelut lienevät tuttuja useimmissa perheissä. Kysymyksestäsi ei käy ilmi lapsesi ikä, joten vastaan nyt yleisluontoisemmin, kaikki ikäryhmät huomioiden.

Lapsella on vastasyntyneestä alkaen kyky määritellä itse, paljonko hän ruokaa tarvitsee. Meidän aikuisten on joskus vaikea luottaa lapsen kylläisyyden säätelyyn. Sen sijaan annostelemme ruoan lapsen lautaselle, pakotamme hänet syömään tietyn määrän tai tulkitsemme kylläisyyden ilmaisut ”hankalaksi käytökseksi”. Ja jos lapsi sitten syökin koko lautasellisen reippaasti, me torumme häntä hotkimisesta. Itsekin olin aivan hermostunut, kun pieni lapseni ei syönyt illalla koko puuroannostaan. Lopulta ymmärsin, ettei teollisen puuron vakioannoksella ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen nälkä juuri minun lapsellani on juuri tällä kerralla.

Vauvalla on tarve tutkia ruokaa: kosketella, lätsytellä, haistella, sivellä. Vähän isompi on kiinnostunut jo luonnonlaeista: miten maito kippautuu mukista pöydälle? Millainen ääni tulee tällä kertaa siitä, kun puurolautanen osuu lattialle? Aikuisen näkökulmasta tämä tietysti vaikuttaa tahalliselta sotkemiselta.
Meillä Suomessa on kansainvälisesti katsoen varhain lasta itsenäistävä kasvatustyyli. Jo puolivuotiaat istuvat syöttötuolissa harjoitellen oman lusikan käyttöä, kun monissa muissa maissa lapsia syötetään, vieläpä sylissä pitäen paljon pidempään. Lapsen motoriikkakin on pitkään hapuilevaa: maitolasi ei välttämättä pysy pystyssä illalla väsyneenä, vaikka päivällä itse syöminen onnistui hyvin.

Jos ruokailun ympärille kehittyy valtataistelua, kuten teilläkin näyttää käyneen, saattaa lapsi ”temppuilullaan” myös hakea huomiota tai tutkia tunteiden ilmaisua. Silloin ruokailu sinänsä ei ole varsinainen ongelma: se on vain valikoitunut yhteenottojen näyttämöksi.
Suuttumisesi on luonnollista, eikä lapsesi luottamus sinuun pysyvästi kärsi, jos et suuttuessasi hauku häntä, ja jos saatte riidat sovittua. Jos riidat kuitenkin toistuvasti alkavat nimenomaan ruokaillessa, voi lapsesi kadottaa ruokailuun liittyvän tyydytyksen ja ilon ja pahimmillaan oireilla esimerkiksi syömättömyydellä. Siksi neuvoisin sinua miettimään tilannetta tarkemmin.

Ensiksi: Mieti onko juuri ruokailu sinulle erityisesti tunteita herättävä tilanne? Vai onko lapsen mahdollinen temppuilu muutoin yhtä suututtavaa? Miten lapsuuden kodissasi suhtauduttiin ruokatapoihin? Oletko itse ruokailemassa lapsen kanssa, antaen samalla hänelle esimerkkiä? Vaaditko lapseltasi sopivasti ruokailutilanteissa? Voit verrata asennettasi vaikka toiseen vanhempaan tai perhetuttuihin.

Toiseksi: Havainnoi lastasi. Missä vaiheessa hän aloittaa temppuilun? Alkaako se heti ruokailun alussa, vai mahdollisesti sitten, kun hän olisi jo kylläinen? Tutkiiko hän ruokaa tai reaktioitasi?

Kolmanneksi: Liitä ruokailuun mukavia asioita, ettei se olisi vain velvollisuus, joka hoidetaan, jotta pääsee leikkimään. Tehkää yhdessä ruokailusta muutakin kuin syömistä: anna lapsen osallistua ruokalajin valintaan, ruuan valmistukseen, pöydän kattamiseen. Kehu kovasti hänen osuuttaan. Lisätkää ruokailuun aisteja: katsokaa värejä, haistelkaa, kuulostelkaa miten joku ruoka rasahtaa tai nitisee, tunnustelkaa suussa/ kädessä onko ruoka lämmintä tai viileää, sileää, kokkareista. Hyväksykää se, ettei kukaan pidä kaikista ruuista.

Neljänneksi: Kun lapsi aloittaa temppuilun, tarjoa hänelle tukeasi. Temppuilu voi tarkoittaa sitä, että tilanne on lapselle ylivoimainen; hän ei nyt kykene syömään itsenäisesti. Voit aiemmin käyttämäsi puheella tukemisen sijaan ottaakin hänet syliin ja syöttää häntä, jopa ruokailun alusta alkaen.

Viidenneksi, koskien myös ylipäätään hermostumistasi: Tunnista koska pinnasi alkaa kiristyä. Katkaise tilanne rauhallisesti, ennen kuin itse hermostut.

Ole armollinen, myös itsellesi. Lapsesi ei tapa itseään nälkään, vaikka söisi vain vähän. Jos olet lukenut kysymyspalstaani aiemmin, huomaat, että palaa se pinna muillakin – myös minulla. Ollaan me vaan silti tarpeeksi hyviä äitejä ja isiä – kunhan ei pyritä täydellisyyteen.

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienen lapsen äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana ja Yle TV2 Poinzi-lastenohjelman neuvonantaja.