Meni vähän pitkäks…

”Nythän sää oot ihan järkes menettäny!” totesi aina järkensä säilyttävä äiti, kun kertoja tuli maininneeksi teinien tempaisseen yön ympäri ja tulleen kotiin vasta aamun ensimmäisellä bussilla.

Hauskaa oli ollut. 16-vuotiaat kaunottaret, toinen kiharapäinen ja toinen tummakutrinen, hiipivät eteiseen väsynyttä hihitystä vaivoin pidätellen. Kertojaäiti, jonka hiusmalli oli huomattavasti latteampi kuin edellisillä – kömpi vällyistään keittiöön toteamaan, että kännistä ei ollut kyse. Hauska on hauskaa silloin kun on hauskaa. Oli istuttu rantakalliolla, käyty 24h-mestassa syömässä, torkuttu alikulkutunnelin seinää vasten ja aamubussia odotellessa vissiin nukahdettukin bussikatoksen penkille.

Mitähän me sovittiin?

Arjen vauhdissa kotiintuloajan täsmennys oli jäänyt hiukan vajaaksi. Toki tyttöjen tiedossa olivat aiemmin sovitut simppelit periaatteet: liikutaan kaveriporukassa, kaveria ei jätetä ja tarvittaessa noudetaan ihan mistä tahansa ja missä kunnossa tahansa. Tämän maailman menoa ajatellen turvallisuuden käsite on aina kiikun kaakun, mutta joskus vain on pakko luottaa. Ainakin silloin, jos unohtaa asettaa takarajan. Joutuuko silti potemaan huonoa vanhemmuutta hamaan hämärään saakka? Että jos olisi tapahtunut jotain?

”Meillä ei KOSKAAN lähdetä edes liikkeelle ilman tarkkaa sopimusta paluusta ja siitä kanssa pidetään kiinni!” jatkoi äiti Järkevä. Ellei pidetä, on kuulemma tiedossa kotiarestia sun muuta sanktiota.

Kikkarapäille ei mitään kamalaa tällä kerralla kuitenkaan tapahtunut. Ja puolivahingosta seurannut bonuskin oli vallan mahdottoman mukava: yön pyöreäksi bailanneet ”pallerot” kokivat olleensa luottamuksen arvoisia. Sitä paitsi, noin hauskoja bonus-keikkoja sivusta seuratessa saattaisin joskus itsekin tempaista yön ympäri, jos jaksaisin…

Kotiintuloajat ovat kotien kestoaihe

Syksyisin aihe siirtyy varsinkin yläkouluikäisten vanhempainiltoihin ja harrastusympäristöihin. Lasten kasvuun olennaisesti kuuluva irtautuminen kodista kaveripiireihin on kouriintuntuvaa ja yön tunteina valvottavaa. Näin meillä, entäs teillä?

Joissain yläkouluissa on tehty jopa kyselyjä oppilaiden kotiintuloajoista. Tavoitteena on ollut saada keskustelua aikaiseksi ja käytäntöjä yhdenmukaistamalla luoda turvaa tuova viestisysteemi kotien välille. Miten kotiintuloajat määräytyvät? Tapauskohtaisesti.
”Mun vanhemmat soittaa ja käskee tulla kotiin.”
”Me on sovittu että jos oon arkisin kotona yheksältä, saan olla viikonloppusin pitempään…”
”Joo on ollu puhetta…”
”Meen kotiin sitten kun kaveritkin.”
”Mä enimmäkseen niinku dataan himassa että emmä oikein tarvii kotiintuloaikoja.”

Varma tie nuoren sydämeen

Villi valikoima kattaa kaikkea mahdollista käskyttämisestä pitkälle vietyihin neuvottelutaktiikoihin. Kellonajat rajoittuvat yleensä arkisin iltayhdeksään ja viikonloppuisin pari tuntia myöhäisemmäksi. Tyttöjen kanssa neuvotellaan enemmän ja pojille annetaan määräyksiä. Pääkaupunkiseudulla on jopa pohdittu alle 15-vuotiaiden kotiintuloaikojen säätämistä lailla.

Huh-huh, kukahan sitä pystyisi valvomaan? Nuoret kun tuppaavat tuossa iässä olemaan kekseliäitä. Viime kädessä kyse on molemminpuolisesta luottamuksesta. Hyvä konsti on tehdä kotiintulo houkuttelevaksi. Kannattaa kokeilla esimerkiksi seuraavaa tekstaria: ”Kotona on tuoretta pullaa.” Toimii ainakin umpinälkäisten teinipoikien kohdalla.

Paula Salmela on espoolainen toimittaja sekä lasten ja nuorten parissa toimija. Samassa huushollissa asuu kaksi hyvin ajan ilmiöissä kiinni pitävää teiniä ja rasavilli koiraneiti.