Minä olen sijaislapsi

Sijaislapsi. En vieläkään pidä sanasta. Sanasta tulee mieleeni häpeä. Häpesin äitiä ja sitä kautta itseäni.

Perhettämme hallitsi alkoholi ja väkivalta. Se päivä kun meidät otettiin huostaan, varmasti pelasti minut. Minä olin tuolloin 6-vuotias pikkutyttö. Vaikka se on lapselle kamala asia, luulen sen kuitenkin olleen oikea ratkaisu meidän kohdalla. Unettomat yöt ja jatkuva pelko tekee pienen ihmisen mielelle hirvittäviä asioita. Mikä tahansa oli parempaa kuin sen kaiken keskellä eläminen, hirvittävästä äiti-ikävästä huolimatta.

Nyt jälkikäteen olen katkera siitä kuinka huonosti asiat siihen aikaan hoidettiin. En muista saaneeni mitään psyykkistä apua, käynyt lastenpsykologin juttusilla tms. Muistan vain sen, kun kaikki aina sanoi että minä olen niin kamalan reipas ja helppo. Ehkä siksi en sitä apua saanutkaan.

Uusi perhe ei poistanut koti-ikävää

Olen aina ollut kiltti lapsi. Halusin että minusta pidettäisiin ja olin mahdollisimman vähän vaivaksi. Suorittamalla sain hyväksyntää. Vaikka minusta varmasti tykättiin, tunsin kuitenkin että olen ulkopuolinen sijaisperheessäni. Sain kuulla että sijaiskoti ole oikeasti minun koti tai jos en käyttäydy kunnolla, minun täytyy muuttaa lastenkotiin tai johonkin toiseen perheeseen. Tuli olla kiitollinen hyvästä hoidosta, eikä saanut valittaa. Perheen lapset joutuivat jakamaan vanhempansa meidän sijaislasten kanssa ja minun tuli ymmärtää, ettei se ole helppoa heille.

Välitän toki sijaisperheestäni, mutta en vaan voi millään sanoa että minulla olisi ollut hyvä ja onnellinen lapsuus. Omia vanhempia ei kukaan toinen voi korvata, vaikka olisi kuinka hyvä perhe. Vaikka oma äiti oli alkoholisti, en olisi halunnut kuulla sitä sanottavan ääneen. Halusin ajatella omasta äidistäni vain hyvää ja halusi uskoa, että jokin päivä äiti tulee hakemaan meidät taas luokseen asumaan. Vaan ei tullut.

Täytyi aina pärjätä ja olla reipas. Sain vahingossa kuulla puhuttavan, ettei minusta kuitenkaan tule mitään, olinhan sijaislapsi. Ajattelin että näyttäisin kaikille että pärjään. Niille varsinkin jotka olivat menettäneet toivonsa minun vuokseni, olihan minulla niin kamalan huono alku elämälle. Äitikin oli mikä oli. Minua suututti valtavasti.

Sisulla pärjäten

Kaikenlainen suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu on seurannut minua tähän päivään asti. Toisaalta hyvä asia, sillä se juuri on kantanut minua eteenpäin elämässä. Minun onnekseni olen sisukas ja päättäväinen. Haluan ajatella että sen ansiosta minä olen nyt tässä ja minulla on elämä jota silloin niin kaipasin, sijaisvanhempien osuutta kuitenkaan väheksymättä.

Lapsuuden traumat, jatkuva suorittaminen ja paine on yksi syy miksi sairastuin vakavaan masennukseen. Halusin tietenkin perheen, sillä niin kuului olla. Halusin kovasti täydellistä elämää. Lapsuusmuistot palasivat kuitenkin mieleeni kun sain ensimmäisen lapseni. Halusin samalla olla täydellinen äiti, täydellinen avovaimo ja pärjätä hyvin. Aloinkin pelätä, etten olisi tarpeeksi hyvä äiti ja lapsi otettaisiin minulta pois. Taisin olla masentunut jo raskausaikana. Otti niin koville kun minulla ei ollut läsnä sitä äitiä, joka ostaa innoissaan potkuhousuja vauvalle tai kutoisi sukkia. Tätä samaa asiaa olen itkenyt jokaisen raskauteni aikana ja se on vieläkin vaikea asia.

Yli vuoden terapian ja masennuslääkkeiden jälkeen tunnen selvinneeni elämässä eteenpäin. Olen ehjä, vaikkakin ajoittain olen tuntenut oloni huteraksi. Minulla on ihana perhe ja rakastavia ihmisiä ympärilläni. Olen mielestäni hyvä äiti. Pientä harjoitusta vaatii vielä oppia ajatus, ettei minun tarvitse aina pärjätä. Voisin myös opetella pyytämään apua kun sitä tarvitsen.

Halu olla hyvä ja auttaa

En tiedä olisinko näin vahva ihminen ilman näitä kokemuksia. Halu osoittaa kaikille, että sijaislapsestakin voi tulla ihan hyvä, on antanut minulle voimia. Minusta on onnistumisien myötä tullut itsevarmempi, olen oppinut luottamaan itseeni ja oppinut myös selviämään epäonnistumisista.

Paljon puhutaan siitä että sijaisperheistä on kova pula. Tuntisin itseni todella hölmöksi, jos en edes haluaisi ajatella asiaa. Paljon ajatuksia pyörii mielessä. Sopisinko minä sijaisvanhemmaksi? Kestänkö nähdä pienen lapsen surua ja ikävää masentumatta itse? Olen miettinyt tätä asiaa kauan ja useiden keskustelujen jälkeen olemme päättäneet hakeutua Pride-koulutukseen.

Tunnen että minulla on kuitenkin jotain sellaista annettavaa mitä ei kaikilla sijaisvanhemmilla ole. Olen kokenut sen saman. Minä olin sijaislapsi ja minusta tuli silti ihan hyvä aikuinen.

 
Sanna-Kaisa Suursalmi on 32-vuotias muotoilija. Perheeseeni kuuluu kolme lasta ja aviomies, sekä lauma eläimiä. Tulevaisuuden haaveena on toteuttaa lisää unelmia ja nauttia tästä elämästä.
 

Lisätietoja aiheesta:

Pride-koulutus

Sijaisvanhemmaksi

Helsingissä tarve sijaisperheistä