*ttuakos siinä komentelet!

Lapsena kaikkein nolointa oli, kun vieras aikuinen yllätti pahanteosta ja kielsi. Enää ei nolostuta, vaan haistatellaan.

Kielsin tuntematonta pojannappulaa särkemästä peilejä kalliolle. Hän hädintuskin jaksoi kannatella kokonaista palapeilin palaa, mutta julisti tosissaan: ”ei me mitään olla säretty!”. Ja kutsui minua ”-tun ämmäksi”. Ja sitten oli se kymmenvuotias, jota omassa pihassani kielsin ensin rikkomasta omenapuuta ja sen jälkeen heittelemästä omppuja kohti ikkunoita. Olin kuulemaa ”idiootti, joka tekee kaikesta tylsää”.

Ja onpa yksi nelivuotias lyönytkin, kun kielsin riuhtomasta lelua pienemmän kädestä. Mutta se meni iän piikkiin.

Mihin katosivat naapurin tädit?

Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mutta yhä useammalta lapselta se, suuri yhteisö, puuttuu. Se, jonka jäsenet hän tuntisi ja jotka tuntisivat myös hänet – ainakin nimeltä. Poissa ovat kylän tädit ja papparaiset. Tilalla Alepan kassa, kirjaston virkailija ja bussikuski.

Kun kolmivuotias Isovelikin laajentaa jo reviiriään kodin ulkopuolelle. On ollut pakko miettiä, millaisen maailman ja ihmiset lapsi tulee kohtaamaan. Onneksi mikään kaupunki ei ole kasvoton, hyvän ja luotettavan aikuisystävän voi saada niin kerhotädistä kuin siitä Alepassa työskentelevästä Pirkostakin.

Mutta entäpä se toinen äärilaita: kirjaston ovella alati notkuva, viinalta tuoksahtava ja roisisti käyttäytyvä naishenkilö? Sekä se naapurikorttelin mies, jonka elämän sisältö näyttää pääasiassa koostuvan hormonien pumppaamisesta ja jatkuvasta uhittelusta? En pysty näkemään meitä saman kahvipöydän ääreen juttelemaan elämästä, miksi siis antaisin heidän opastaa lastani?

Voiko ollakin niin, että suojellakseen lasta, on opetettava hänet olemaan välittämättä vieraiden aikuisten ohjeista? Jospa lapsi ei osaakaan tehdä eroa ihmisten - saati heidän ohjeidensa - välillä! Olisiko siis turvallisempaa haistatella kaikille, jotta välttäisi vaarat?

Vaikeneminen ei ole kultaa

Ajan myötä toisten lasten kasvattamisesta on tullut tabu, joka näkyy jopa hiekkalaatikon reunalla. Se, joka uskaltaa opastaa leikin vauhdikkainta, saattaa saada osakseen mulkaisuja. Varsinkin lapsen äidiltä – etteikö hän muka huomaisi ja osaisi kasvattaa lastaan! Paineet ovat kovat: nykyajattelussa lapsen virheestä syyllinen on joko isä tai äiti, ei kukaan muu.

Me sanomme, että jokainen pieni on meidän kaikkien vastuulla. Oli hän sitten tuttu tai tuntematon. Moni auttaakin hädässä, mutta entäpä hädän torjunnassa? Aikaa ja halua puuttua saati ottaa selvää on yhä harvemmalla. Onneksi heitäkin löytyy.

Kuten silloin, kun Isoveli pitkän päivän jälkeen unohti roolinsa rattaiden vierellä kulkijana. Kiukku iski keskellä suojatietä ja pikkumies löi itsensä maahan istumaan. Samalla sekunnilla takaa pyyhälsi mies, joka ohimennessään kumartui ja sanoi ”Ei siinä saa istua, se on VAARALLISTA. Ylös nyt.”. Johan löytyivät pojallekin jalat.

Siksipä toivonkin, että sinä päivänä, kun Isoveli ja Pikkuveli nuoruudenuhossaan (joka lienee väistämätöntä) koettelevat maailman rajoja, löytyy jostain lisää näitä suojatiemiehiä.

Olen myös itse päättänyt olla sellainen: siinähän haistattelette.

Niina Jokiaho on 33-vuotias kotiäiti ja tiedetoimittaja (YLE Tiede). Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi poikaa: Isoveli ja Pikkuveli.