Tuhoajatukset syntyvät merkityksettömyyden tunteesta

Työnohjaaja Seppo Turkka on entinen rehtori ja opettaja ja tuntee siten hyvin koulumaailman. Hän on ollut myös mukana vuoden takaisen Jokelan tragedian jälkipuinnissa, joka jatkuu edelleen.

Onko Jokelasta opittu jotakin? Voidaanko näistä tapauksista ylipäätänsä oppia jotakin?

Tämä oli hyvin samankaltainen tragedia kuin Jokela viime vuonna, tai ehkä tässä pantiin vielä paremmaksi. Käy mielessä, että miettiikö joku jossain, voiko tästä vielä petrata.

Itse olen aina uskonut siihen, että ihminen on syntyjään itsekeskeinen, aggressiivinen ja tuhoava, kaikki muu on sosialisaation tulosta. Näissä tapauksissa jotain on jäänyt tekemättä. Jos yksilö tai perhe ei ole onnistunut, niin voiko organisaatio tulla tukemaan häntä?

Ehkä kannattaisi katsoa taaksepäin ja miettiä miten tähän on päädytty, mitä on tapahtunut aikaisemmin. Minkälaisia polkuja on takana näillä surmatekojen tekijöillä? Löytyykö jotain yhteistä näiden takaa? Löytyykö organisaatioista sellaisia aukkoja, joka mahdollistavat tällaisen tuntemattomuuden? Voidaanko näitä aukkoja pienentää?

Olet ollut mukana Jokelan jälkipuintiryhmässä, millaista työ on ollut?

Ensin auttajia oli niin, että päät kolisivat yhteen ja käytiin läpi kriisivaihetta. Sitten autoimme nuorisotointa organisoimaan kriisityön perusrakenteita. Nuorisopuolen konsultaatiota ja työnohjausta oli paljon. Vähitellen osa auttajista lähti pois ja kriisityölle muodostui vakiintunut kuvio.

Kauhajoella varmaan käydään läpi samanlaisia vaiheita. Jokainen tällainen tragedia nostaa pintaan paljon muitakin ongelmia ja osoittaa esimerkiksi heikkoudet viranomaisten yhteistyössä.

Merkityksettömyyden tunne luo ihmisvihaa

Monissa puheenvuoroissa on vaadittu lisää varoja koulujen oppilashuoltoon. Luuletko, että Myyrmäen/Jokelan/Kauhajoen veritekojen tekijät olisivat hakeutuneet sellaisten pakeille?

Tekijä ei varmaan olisi sitä tehnyt. Mutta joku muu, ystävä tai luokkatoveri olisi voinut huolestua ja käydä puhumassa. Tässä ongelmana vain on tuo yksityisyyden suoja, joka estää tiedon kulun esimerkiksi viranomaisten välillä.

Usein tekijät kuitenkin ovat antaneet vihiä aikeistaan, Jokelan surmaaja oli käynyt lääkärin juttusilla, oli nämä nettijutut, ja poliisi oli puhutellut tätäkin ampujaa. Vaikkei pahantekijä itse osaisi hakeutua apuun, niin hän saattaa vihjeitä antamalla toivoa, että joku muu puuttuisi tilanteeseen.

Merkityksettömyyden kokemus ja mihinkään kuulumattomuuden tunne synnyttää ihmisvihaa. En ole uskonnollinen, mutta tässä kohtaa voi muistaa nasaretilaisen tarinaa kadonneesta lampaasta ja sen löytymisen tärkeydestä. Ei ihminen ole muuttunut mihinkään parissa tuhannessa vuodessa: pahinta on joutua yhteisön ulkopuolelle.

Huonosti voivat pojat

Teini-ikäisen pojan perushabitukseen kuuluvat yksisanaiset vastaukset, ylimielisyys, vetäytyminen ja kaoottinen oma huone, johon vanhemmilta on mieluiten pääsy kielletty. Mistä isä/äiti voi tietää, että tällainen perusnuori hautoo päässään karmeita veritekoja, varsinkin jos koulu kuitenkin menee jotenkuten, on harrastuksiakin eikä kuvioissa ole rikoksia, huumeita tai jotain muulla tavoin rikollista?

Sehän on lastensuojelunkin ongelma. Huostaanottopäätöksiä tehdään aineellisin perustein: en tiedä, onko yhtään huostaanottoa tehty sen perusteella, että vanhemmista ei ole henkisesti vanhemmiksi.

Kun lööpeissä puhutaan esim. "hyvien espoolaisperheiden pojista", tarkoitetaan aineellista hyvinvointia, ikäänkuin materia olisi elämän merkityksellisyyden mitta. Ihmetellä voi miten huonosti ihmiset toisensa tuntevat, perheiden sisälläkin koppiudutaan.

Opintoaikainen ohjaajani, yhteisökasvatuksen guru Kari Murto sanoi aikanaan lauseen, joka jäi mieleeni: jos äidin silmissä on tilaa, pienikin koti on avara. Ja tässä äiti siis tarkoittaa äitiä tai isää, yleensä kodin henkistä ilmapiiriä ja perheenjäsenten keskinäistä ymmärrystä ja vuorovaikutusta.

Tuho ja itsetuho käyvät käsi kädessä

Näiden tapausten yhteydessä puhutaan usein nuorten pahasta olosta. Jos karrikoidaan, niin yleensä yksinäiset ja itsetuhoiset ihmiset ripustautuvat narun jatkeeksi hissukseen, eikä siitä sen suuremmin puhuta. Kiinnitetäänkö nuorison pahaan oloon huomiota vasta sitten, kun siitä kärsivät sivullisetkin?

On tietysti eri asia tappaa vain itsensä kuin että tappaa lisäksi kymmenen muuta. Mutta murhaaja ja itsemurhaaja ovat samasta juuresta. Tässäkin oli mukana tuho ja itsetuho.

Lasten yksinäisyydestä ja irrallisuudesta puhutaan paljon. Samaan aikaan yhteiskunta muuttuu entistä enemmän 24/7-tempoiseksi, kouluista tehdään kurssimuotoisia ja jopa lasten asuinalueet ja arkipäivä suosivat enemmän yksinäistä nykertämistä kuin aikaisemmin. Ketä kohti pitäisi syyttävän sormen osoittaa?

Yhteiskunnan rakenteilla on toki merkityksensä. Yhteisin verovaroin tuotetun päivähoidon ja koulun tulee joka päivä tuottaa sekä opiskelijoilleen että henkilöstölle tunne siitä, että olen arvostettu ja merkittävä osa tätä yhteisöä - siinä on tekemistä sekä koko johdolla ja henkilöstöllä, tämänkin ulottuvuuden ottamista mukaan ammattilaisuuteen.

Julkisen sektorin on tarkoitus taata hmisille hyvinvointipalveluja. Tehtävässä mennään metsään, kun julkisille palveluille aletaan asettaa markkinataloudellisia tavoitteita. Markkinatalouden henkinen moottori on ahneus, kun taas hyvinvointivaltion taustalla on välittäminen ja armeliaisuus. Voidaanko odottaa muuta kuin sotkua, sekaannusta ja ahdistuneisuutta, jos ahneuden mekanismit yritetään istuttaa armeliaisuuden maastoon?

Koulu korostaa yksilöllisyyttä

Koulu oli ennen massojen laitos, nykyään taas korostetaan yksilöllisyyttä. Uskon, että oppiminen tapahtuu yksilöllisesti, mutta aina osana isoa yhteisöä vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Tavoitteet on asetettu kovin korkealla. Kuitenkin esim. alakoulun tärkein tehtävä on opettaa oppilaita olemaan ihmisiksi ja elämään toisten kanssa sovussa. Pitää tietysti oppia perustaidot, lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen. Mutta koulua käyvät myös esimerkiksi vammaiset, jotka eivät opi koskaan näitä taitoja. Silti heillekin pitää saada kokemus siitä, että he ovat merkityksellisiä sellaisenaan.

Kun ihminen kokee itsensä merkitykselliseksi ja yhteisön jäseneksi hän ei tee itselleenkään pahaa. Tämä tulee ensin ja kaukana perässä derivaatat sun muut.

Itse opettajana ollessani yritin oppia tuntemaan lapset, pyysin vanhempia kirjoittamaan esseen aiheesta "Minun lapseni" ja lapsia taas aiheesta "Minun kotini". Kun tiesi millainen mielikuva vanhemmilla oli lapsistaan, sain laveamman näkökulman lapsiin ja heidän tapaansa toimia koulussa.

Perusorganisaatio on kuitenkin perhe, johon lapsi syntyy. Meillä vierastetaan syyllistämistä, vaikka se välillä olisi paikallaan. Voidaan ymmärtää, että virheitä tapahtuu, mutta niitä ei tarvitse hyväksyä. Ja jos kotona ei ole turvallista aikuista, sen pitäisi löytyä jostakin muualta.

Raili Löyttyniemi, Opettaja.tv