Okei. Mitä tiedämme musikaaleista? Ainakin sen että ne saattavat olla todella hermoja raastavia koettelemuksia; ihmiset puhkeavat laulamaan silloin kun pahaa-aavistamaton katsoja vähiten odottaisi ja yleensä vielä mitä korneimpia lurituksia. Paitsi Cherbourgin Sateenvarjoissa jossa ne herranjestas laulavat joka ikisen vuorosanansa!
Yleensä musikaalien roolihahmot jäävät teennäisen etäisiksi hahmotelmiksi ja on mahdotonta samaistua heidän tunnetiloihinsa vaikka he paisuvista pateettisista lauluista päätellen suorastaan pursuilevat toinen toistaan suurempia fiiliksiä.
Musikaaleiksi ei tässä mielessä voi laskea Bob Fossen mainioita Cabaret- ja All That Jazz -elokuvia joissa laulut tulevat luonnollisena osana elokuvissa kuvattavia teatterikappaleita. Ne ovat briljantteja elokuvia ja sikamaisen seksikkäitä sitä paitsi. Ja Woody Allenin Kaikki sanovat I Love You oli tietysti mahtava kun Woody nyt vain yleensäkin on mahtava. Ja Tim Roth laulamassa hempeää rakkauslaulua on vain jotain kerrassaan kokemisen arvoista.
Tiedän että olisi tavallaan viileää rakastaa vaikkapa Sound Of Musicia (Rufus rakastaa sitä ja Björk kuulemma myös) Mutta minä muistan lapsuuden elokuvakokemuksesta vain hirvittävän migreenin ja korkealta yli alppien kailottavan inhottavan pirtsakan Julie Andrewsin.
Hiukan polvet tutisten menin siis katsomaan Mamma mia!-musikaalia. Pakko oli nimittäin lopulta mennä kun käly oli kehunut että Pierce Brosnan laulaa kuin Peter Gabriel. Asiaa jostain syystä tuntemattomille tiedoksi että Pierce on Daniel Graigia edeltävän kauden Bondeista mahtavin ja kertakaikkinen namukainen. Että jos osaa vielä laulaakin, niin jestas sentään.
Mutta totta se oli; Pierce ihanassa parransängessään ja paidan ylimmät napit auki katsoi tuskaisesti kulmiensa alta ja lauloi häkellyttävästi Gabrielin kuuloisella, vähän käheällä äänellä. Ei tuntunut yhtään kornilta, eikä elokuva muutenkaan saanut kiemurtelemaan kiusaantuneena. Päinvastoin. Nauroin ja itkin ja melkein taputinkin kun Dancing Queen johdatti tanssivan ja ilakoivan naislauman Egeianmereen.
Sydämestäni riemuitsen myös Meryl Streepin mahtavista kypsällä iällä saamistaan rooleista. Hän suorastaan kukoistaa ja on melkein entistäkin sensuellimpi. Streepin edelleen jumalainen kasvoluusto ja hieno lauluääni vievät sinänsä jo pitkälle.
Elokuvassa on tietysti myös nuorempia rakastavaisia, mutta kuka niistä nyt piittaa. Paljon vetoavampia ovat nuo jo vähemmän kiinteälihaiset entiset teinit. Hämmästelin itsekin itseäni kun pyyhiskelin kyyneleitä silmänurkasta Meryl Streepin laulaessa Piercelle Winner takes it all, eikö se sentään ole jo vähän paksua!
Mutta ei. Todellakin Abban- voi hyvänen aika sentään – jo jonkusen kerran kierrätetty musiikki tuntui taas tuoreelta ja jopa seksikkäältä.
Tai sitten se on vain tämä ikä. Kauhistuttava aavistus hiipii mieleeni ja sain sille vahvistusta kun erehdyin avautumaan Mamma Mia!:n liittyvistä tuntemuksistani nuoremmalle kollegalleni Erno Kulmalalle. Vastaukseksi sain lähinnä järkyttynyttä kulmien kohottelua ja kiusaantunutta rykimistä. Niin se taitaa olla, mitä tässä teeskentelemään, minusta on tullut aikuinen nainen johon on helppo vedota romanttisilla Kreikan maisemilla ja Abballa. Ja musikaaleilla. Eihän siinä sitten muuta kuin että lisää tällaista kiitos.
