Ensimmäisen maailmansodan jälkeen arkkitehtien työkentässä tapahtui suuri muutos. Yksittäisten rakennusprojektien sijaan alettiin pohtia arkkitehtuurin yhteiskunnallista tehtävää. Asemakaavoituksen avulla pyrittiin ratkaisemaan nopean teollistumisen ja kaupungistumisen aiheuttamia ongelmia. Työväen asuntokysymys ja sen ratkaisut Helsingin Vallilassa ja Käpylässä viitoittivat tietä funktionalismille. Yhteiskunnallista rakentamista harjoitettiin siis Suomessa jo varhain, vaikka rakentamisen muotokieli noudattikin klassismin perinteitä.

1920-luvun lopulla tapahtui funktionalismin läpimurto Suomessa Funktionalismi mielletään usein arkkitehtuurin vallankumouksena, jossa vanha sai väistyä uuden ajattelu- ja rakennustavan tieltä. Kuitenkin monet funktionalismin ajatukset olivat suomalaisessa arkkitehtuurissa jo idullaan ennen teoreettista ja konkreettista läpimurtoa.

Tyylisuuntana funktionalismille on tyypillistä rakennustekniikan määräävyys rakennuksessa ja eklektisen muotokielen hylkääminen. Lasi, betoni ja nauhaikkunat ovat funktionalismin tunnuspiirteitä. Arkkitehtuuriin liittyi myös ajatus yhteiskunnallisesta vastuusta.

Koska suomalaisilla arkkitehdeillä oli koulutuksensa kautta kiinteä suhde perinteeseen, ei täällä sorruttu kuivakan dogmaattiseen tulkintaan funktionalismista. Suomalaiselle funktionalismille onkin tyypillistä ilmaisun monipuolisuus ja jäsentelyn ilmeikkyys.

Funktionalismi tuli Suomessa tunnetuksi 1920-luvun puolesta välistä lähtien. Vuonna 1928 ruotsalainen arkkitehti Sven Markelius luennoi arkkitehtipäivillä aiheesta ”Ratsionalisoimispyrkimykset nykyaikaisessa huonerakennustaiteessa”. Alvar Aallon ja Erik Bryggmanin lehtikirjoittelu nostivat funktionalismin yleiseen tietoisuuteen. Myös Arkkitehti-lehdessä tapahtui suunnanmuutos, kun päätoimittajaksi tuli Martti Välikangas Carolus Lindbergin sijaan, ja toimitussihteeriksi nimettiin Hilding Ekelund.

Funktionalismi omaksuttiin Suomessa yksittäisten arkkitehtien kautta, joista Alvar Aaltoa voidaan pitää merkittävimpänä. Aalto osallistui Suomesta ainoana ensimmäisiin CIAM:in (Congres Internationaux d'Architecture Moderne) kokouksiin ja esiintyi uusien aatteiden välittäjänä ja puolestapuhujana. Aallon keskeisiä funktionalistisia rakennuksia kuten Turun Sanomien toimitaloa, Paimion parantolaa, ja Viipurin kirjastoa tuleekin tarkastella kohteina, joissa funktionalismin kehitys ja omaksuminen on nähtävissä yleisemminkin eikä vain esimerkkeinä yhden arkkitehdin tuotannosta.

Kansainväliset, niin eurooppalaiset kuin pohjoismaisetkin yhteydet olivat suomalaisille arkkitehdeille tärkeitä. Merkittävimmiksi vaikutteiksi muodostuivat ulkomaiset näyttelyt. Näyttelyistä tärkeimmäksi muodostui vuoden 1930 Tukholman näyttely, jota voidaan pitää synteesinä funktionalismin siihenastisesta kehityksestä niin muodollisessa, sisällöllisessä kuin propagandistisessakin mielessä. Vuonna 1931 Suomi osallistui Berliinin kansainväliseen asuntonäyttelyyn omalla osastollaan. Näyttelyssä Suomea edustivat arkkitehdit Hilding Ekelund ja Martti Välikangas.

	Velodromi 1938-1940

Suomessa funktionalismin manifestina on pidetty vuonna 1929 Turun 700-vuotisjuhlien yhteydessä järjestettyjä messuja. Messualueen suunnittelivat Alvar Aalto ja Erik Bryggman. Messualueen asemakaavassa toteutui avoin, siedlung-tyyppinen asemakaava, jossa rakennukset sijoittuvat vapaasti maastoon. Myös mainokset nousivat tärkeäksi osaksi messuarkkitehtuuria: tekstit ja värit olivat messurakennusten kiinteä osa. Messualuetta verrattiin sanomalehteen, jota messuvieras alueella kuljeskellessaan ikään kuin lukee: ”Hänen käveltyään muutamia kymmeniä metrejä, kääntyy aina uusi lehti ja uusi ilmoitussivu avautuu hänelle.”

Funktionalismi näkyi Suomessa kuitenkin enemmän debateissa lehtien sivuilla kuin kaupunkien katukuvassa, sillä 1930-luvun lama katkaisi rakennustoiminnan. Pääkaupunkiin ensimmäiset funktionalistiset rakennukset ilmaantuivat 1930-luvun lopulla. Suomalaisen funktionalismin pääpaino oli julkisessa rakentamisessa, liikerakentamisessa ja teollisuudessa. Funktionalismin keskeistä asuntosuunnitteluun liittyvää ideologiaa ei Suomessa kuitenkaan talouslaman vuoksi voitu toteuttaa.

Merkittävistä funktionalismin hengessä suunnitelluista rakennuksista on syytä mainita Alvar Aallon vuonna 1929 suunnittelema Turun Sanomien toimitalo, Viljo Revellin, Niilo Kokon ja Heimo Riihimäen Helsinkiin 1935-36 suunnittelema Lasipalatsi sekä P.E. Blomstedtin Kotkan Suomalainen säästöpankki ja Helsinkiin suunniteltu Liittopankki. Myös Erkki Huttusen SOK:lle suunnittelema Viipurin mylly edustaa puhdaslinjaista funktionalismia. Sairaaloita, koulutaloja ja postikonttoreita suunniteltiin ja rakennettiin 1930-luvun lopulla modernien suuntaviivojen mukaan.

	Liittopankki, piirros

Funktionalistinen suunnittelu palveli erityisesti erilaisia urheilun näyttämöitä. Maailmansotien välistä aikaa leimasi liikunnan ja urheiluseurojen nousu. Vierumäelle rakennettiin Erik Bryggmanin suunnitelmien mukaan urheiluopisto vuosina 1933-36 ja vuonna 1940 valmistui Olympiastadion Helsinkiin. Olympiastadionista tuli valmistuttuaan kansallisen modernismin symboli. Olympialaisia varten rakennettiin vielä Hilding Ekelundin suunnittelema soutustadion ja Jorma Järven suunnittelema uimastadion.

Raija-Liisa Heinonen kirjoittaa tutkimuksessaan ”Funktionalismin läpimurto Suomessa”, että vaikka funktionalismin yhteiskunnalliset aatteet jäivät Suomessa suureksi osaksi käytäntöön soveltamatta, sen muotokieli omaksuttiin sitäkin perusteellisemmin. Siihen sulautettiin sopivasti eri tahoilta saatuja piirteitä siten, että saman arkkitehdin töissä, jopa samassa rakennuksessa voidaan havaita monilta eri tahoilta tulleita vaikutteita. Vaikutteista Heinonen mainitsee saksalaiset esikuvat sekä Neuvostoliiton konstruktivistit ja Le Corbusierin arkkitehtuurin. Erityisen kiinnostavaksi suomalaisen 1930-luvun arkkitehtuurin tekee se, että suomalaisilla arkkitehdeilla oli elävä suhde rakentamisen perinteeseen ja suunnittelun perustana tarkoituksenmukaisuus. Funktionalismin ajatuksia ei kuitenkaan omaksuttu täysin kaikessa rakentamisessa: puhutaan niin sanotusta julkisivufunkkiksesta, jossa rakentamisen demokratia on unohdettu. Valkoisen julkisivun ja ”funkkiselementtien” takaa löytyykin pieni pimeä pihakuilu vehreän pihan sijaan.

Funktionalismin rinnalla säilyi Suomessa klassisoiva arkkitehtuuri, esimerkiksi Lars Sonckin tuotannossa. Myös nuoremman polven arkkitehtien joukossa oli niitä, jotka eivät koskaan omaksuneet funktionalismin muotokieltä.

Arkkitehtuurin valtasi 1930-luvun lopulla kulttuuripessimismi. Nykyaikaisuuden ”kone” oli kääntynyt ihmistä itseään vastaan. Espanjassa puhkesi sisällissota ja suurempien selkkausten uumoiltiin olevan jo ovella.

Lähteet

Ars Suomen taide. Toim. Salme Sarajas-Korte. Otava, Keuruu. 1990.

Erik Bryggman 1891-1955. Toim. Riitta Nikula. Suomen rakennustaiteen museon monografiasarja. Suomen Rakennustaiteen Museo. Helsinki. 1991.

Heinonen, Raija-Liisa 1986. Funktionalismin läpimurto Suomessa. Suomen rakennustaiteen museo. Yliopistopaino, Helsinki.