”Woody kosketti mua!”

Menneisyydessäni on synkkä salaisuus. Olin 12-vuotiaana Bay City Rollers –fani. Siis tuon skottilaisen poikabändien esi-isän. Bändiä pidettiin yleisesti naurettavana, mistä olin sen arvostelijoille syvästi loukkaantunut. Sen verran olin kuitenkin tarkka tyylistäni, etten käyttänyt julkisesti skottiruutuisia BCR-kaulaliinoja. Paitsi silloin kun pääsimme ystäväni kanssa bändin keikalle Helsingin jäähalliin. Konsertista ei kuitenkaan jäänyt mieleeni juuri mitään. Olin niin häkeltynyt jäähallillisesta kirkuvia ja itkeviä faneja. Halusin kuunnella musiikkia enkä ymmärtänyt miksi kaikki vain huusivat. Vieressäni seisova tyttö puristi kouristuksenomaisesti käsivarttani ja toisteli hysteerisenä: ”Woody kosketti mua! Woody kosketti mua!” Silloin ymmärsin etten tiennyt todellisesta fanittamisesta mitään. Oli myönnettävä että olin ihan pilipalifani.

Seuraava rakkauteni oli elokuvat. Kävin väärennetyillä papereilla elokuvakerhossa ja näin lukuisia leffoja joista en tajunnut yhtään mitään. Elokuvat olivat kuitenkin järisyttävä kokemus teini-ikäiselle tunne-elämälle. Vaikka rakastan elokuvia edelleen, en usko enää koskaan pääseväni vastaavalle tunteen palon tasolle.

Myös musiikkimakuni hieman monipuolistui, ja löysin jazzin ja soulin. Istuin Pori Jazzien aikaan kavereiden kanssa ulkona kuuntelemassa, kun ravintoloiden jamien hikinen tunnelma valui ulkoilmaan avoimien ikkunoiden kautta. Olisin niin halunnut olla siellä sisällä, mutta ikä ei vielä riittänyt. Onneksi oli levyt. Sitten vasta olinkin onnellinen, kun markkinoille tuli Walkmanit, nuo IPodien esiäidit. Mikä autuus kun voi kuljettaa musiikkia mukanaan! Tein omia best of –kasetteja, joihin nauhoitin vain lempibiisejäni. Olen siitä lähtien ollut best of – ja greatest hits – kokoelmien vannoutunut ystävä, mikä aiheuttaa pidättelemätöntä raivoa albumiuskovaisissa rockpoliiseissa.

Sitten tuli televisio. Opiskeluaikana katsoin televisiota tuskin ollenkaan. Kun kymmenen vuoden televisiottoman kauden jälkeen hankin oman tv:n, olin koukussa. Tuijotin telkkaria silmät neliön muotoisina, seuraelämäni kärsi eivätkä luennot kiinnostaneet. Syytän vieläkin televisiovastaanotintani siitä, että gradu jäi tekemättä. Tuo parikymmentä vuotta vanha laatikko on nyt vihdoin hajoamassa. Ehkä alan nyt kirjoittaa gradua. Tai ehkä sittenkin ostan uuden television, kaikilla herkuilla!

En ole niitä ihmisiä jotka osaavat ulkoa kymmenien laulujen sanat. Tai niitä jotka siteeraavat sana sanalta lukemattomia elokuvakohtauksia. Musiikki, elokuvat, kirjat ja televisio-ohjelmat ovat kuitenkin kulkeneet mukanani aina. Antaneet iloa, lohduttaneet surussa, riemastuttaneet ja koskettaneet. Joskus jopa vaikuttaneet joihinkin elämän valintoihin. Tätä en ollut oikeastaan ajatellut ennen kuin aloin tehdä Popkult-ohjelmaa. Että populaarikulttuuri vaikuttaa niin voimakkaasti meihin ja käsityksiimme asioista.

Populaarikulttuuri on kuitenkin juuri siitä niin hienoa, ettei ole yhtä oikeaa tapaa ajatella ja kokea. Kaikki käy, ja kaikesta voidaan keskustella. Popkult tekee juuri sitä, keskustelee, kyseenalaistaa ja kertoo elämästä populaarikulttuurin kautta.

Minna Lindroos on Popkultin tuottaja ja Popkultin uudet jaksot Teemalla maanantaisin ja keskiviikkoisin.