Suojele minua!

Tänä keväänä minulla on ollut ilo ajatella vanhoja taloja. Ja välillä suru.

Keräsimme parin kuukauden ajan ehdotuksia suojelun tarpeessa olevista rakennuksista tulevaa tv-ohjelmaa varten. Ehdotuksia uusiksi suojelukohteiksi tuli eri puolilta Suomea yli 300. Viimeistään nyt tajuan, että suojelussa on kyse paitsi itse rakennuksista, ennen kaikkea tunteista.

Olen lukenut saapuneita kirjeitä ja katsellut lähetettyjä valokuvia välillä liikuttuneena, ilahtuneena ja nostalgisena, välillä kiihtyneenä, tuohtuneena ja huolestuneena.

Samoja tunteita välittyy itse ehdotuksista. Talot, aitat, navetat, elokuvateatterit, katupylväät ja kahvilat ovat täynnä merkityksiä ja muistoja. On monia paikkoja, jotka eivät täytä virallisen suojelun kriteereitä, mutta jotka niissä eläneille ihmisille ovat korvaamattomia.

Itse en pääse yli Sodankylän Seita-baarin kuolemasta. Kun aina kesäkuussa menin elokuvajuhlille, suuntasin ensimmäisenä Salli-rouvan pitämään vanhan ajan baariin, jossa tuolit olivat oranssia muovia ja jukeboksissa soi Leevi & The Leavings. Aamiaiseksi nautittiin tuhtia kaurapuuroa, kananmuna ja keskiolutta.

Ja entäpä ne makasiinit! Melko tarkalleen neljä vuotta sitten roihusivat tsaarin ajalla rakennetut varastomakasiinit jättimäisissä liekeissä Helsingin keskustassa. Vähän aiemmin makasiinit oli – voimakkaasta kansalaisvastustuksesta huolimatta - päätetty purkaa. Omalle sukupolvelleni makasiinit edustivat muun muassa vapautta, vaihtoehtoisuutta, avoimuutta ja demokratiaa. Ja tietysti nuoruusmuistoja. Tämmöisiä pikku juttuja siis.

Onneksi tässä purkuhimoisessa maassa on jotain säästynytkin. Minulla on ollut onni asua elämäni aikana lukuisissa vanhoissa puutaloissa. Parhaillaan asutan Helsingissä peräti kahta satavuotiasta taloa. Nykyistä kotiani Puu-Vallilassa ei olisi, elleivät helsinkiläiset 70-luvulla olisi lähteneet kaduille osoittamaan mieltä puutalokaupunginosan purkamista vastaan. Jos asia olisi jätetty viranomaisten päätösten varaan, seisoisi Vallilassa värikkäiden puutalojen sijasta luultavasti Itä-Pasilan tyyppinen betonikerrostaloalue.

Helsingin Lammassaaren Lepola rakennettiin niin ikään sata vuotta sitten väsyneiden työläisnaisten lepokodiksi. Oltuaan pitkään tyhjillään, talo palautui alkuperäiseen käyttöönsä, kun vuokrasimme sen ystävättärieni kanssa kesäkodiksi meille, 2000-luvun työtä tekeville naisille. Eräänä kesänä, kun remontoimme talon lattiaa, löysimme aarteen.

Lattiaan viritetyn ruman muovimaton alta paljastui toinen lattia – ja aikakausi. Ensin maton raosta pilkotti vain jotain sinistä. Se vaikutti tavalliselta pahvilaatikolta. Kun revimme mattoa lisää, alkoi lattiasta paljastua sanoja: ”atomivoimaa”, ”ansioita alentamatta”.

Koko lattia oli rakennettu mielenosoituskylteistä, jotka olivat peräisin ilmeisesti 60-luvulta. ”Atomivoimaako – ei kiitos!”, ”Palkallinen synnytysloma kaikille äideille”, niissä luki. Tuolloin ylityöllistetty ja alipalkattu ystävättäreni halusi tulla valokuvatuksi erityisesti vasten kylttiä, jossa vaadittiin 40 tunnin työviikkoa ansioita alentamatta.

***

Vanhojen puutalojen rakastajana kävin katsomassa Hakasalmen huvilassa valokuvaaja Signe Branderin näyttelyn. Brander on dokumentoinut valokuvissaan viime vuosisadan alun Helsingin, jolloin lähes koko kaupunki muodostui vielä pelkistä puutaloista. Brander on ottanut kuvansa juuri ennen kuin kaupunki alkoi rajusti muuttua ja kivitaloja nousta puisten tönöjen paikalle. Sen oli tapahduttava.

Kaikkea ei voi eikä pidä säilyttää. Mitä teemme maitolaitureille, kun niitä ei enää tarvita? Ja kuka pelastaisi kivijalkakaupan, kun asiakkaita ei ole? Onko muuttotappiokunnan tyhjä kerrostalo säästämisen arvoinen?

Tulevan tv-ohjelmamme pilotin kuvauksissa haastattelimme ihmisiä heille tärkeistä rakennuksista. Kävimme myös Vallilassa, 60-luvulla rakennetussa, ensi syksynä purettavassa leipomossa.

Vaeltelin vanhojen leipomokoneiden hurinassa ja tunsin haikeutta. Nuori mies sämpyläkoneen takana herätti minut nostalgiasta. Hän sanoi, ettei jää haikailemaan vanhan perään, vaan iloitsee, että pääsee syksyllä töihin uuteen leipomorakennukseen, jossa on nykyaikaiset laitteet.

Leipomon kahvilassa istui toinen nuori mies, vakioasiakas, jota talon purkaminen minun laillani kirpaisi. Pohdimme hänen kanssaan luopumista ja säilyttämistä. Hän sanoi suurin piirtein näin:

”Ihminen on kuolevainen ja eläessäänkin tuomittu jatkuvaan muutokseen. Siitä johtuu, että paikoilla on meille niin suuri merkitys. Se, että voimme palata tuttuihin paikkoihin, kiinnittää meitä maailmaan, omaan historiaamme ja muihin ihmisiin.”

Tämmöisiä pikku juttuja siis.

Niina Mäkeläinen on Suojele minua! -ohjelman toimitussihteeri