Lumoava elokuva tämä Uuden Kinon dokkari "Jäävuoren varjoon"! Pienen ihmisen suuri tarina. Antti Seppäselle iso, iso kiitos! Tämä tarina ei tyhjene useammallakaan katsomisella. Kirpputorilöydöstä aukeaa se Oivan mietiskelemä "madonreikä" toiseen todellisuuteen, joka on yhtä kuin nyt-hetki potenssiin x, ajasta ja sen painovoimasta irroitettuna, sanalla sanoen: ylevöitettynä. Myös musiikki oli taianomaista, puhdasta ja niin eteerisen kaunista - se sai sielun ja sydämen väreilemään. Harpun sointi ja tuntematon sävellys: aivan ihmeellistä! Ne Välimeren kohtaukset esiin nousevine musiikkeineen muuten toivat mieleeni Tarkovskin "Andrei Rubljovin" loppujakson: tässäkin ikään kuin koko elämän paletti kerralla aukeni ja saavutti inhimillisen ja värikylläisen huipennuksensa ja missä: vierailussa turkkilaisen poliisiupseerin kotiin! Oiva tuli ikään kuin "omiensa" luo, vaikka näki talosta vain yhden huoneen eikä edes yhteistä kieltä ollut. Tai oli, mutta ei se tavallinen, n mitä kieleksi sanotaan... Amerikka oli jo paljastanut tylsyytensä ja pinnallisuutensa kaiken kimalluksensa ja mahtailunsa takana, inkojen kuolemankulttuuri oli sille hyvä ja virkistävä kontrasti iloisine luurankoineen. Suuri unelma JÄÄVUORESTA oli upea, mutta sittenkin vain ikään kuin se välttämätön "varjo", mereen uponnut ikuinen saavuttamattomuus, joka teki Oivan valosta ja yksityisestä kauneudenetsinnästä niin lämpimän ja sydäntä koskettavan. Kiitos kaikille tekijöille, teitte yhdessä unohtumattoman teoksen!