Alma Kartano ja minä

Julkaistu perjantaina 05.11.2010 7 131

Pimeän puolella -sarjan toinen jakso käsittelee Alma Kartanon ympärille muodostunutta lopun ajan kulttia ja uskonnollista fanaattisuutta, jolle myöskään suomalaiset eivät ole immuuneja. Alun perin suunnittelin aivan toisenlaista tarinaa.

Isäni oli 1950-luvulla Imatran Voima Oy:n palveluksessa, ja yksi hänen työtehtäviään oli ostaa yhdessä Vattenfallin miesten kanssa koskiosuuksia Tornionjoelta. Rajajoki oli tarkoitus padota Suomen ja Ruotsin yhteistä sähköntuotantoa varten.

Joki onneksi rauhoitettiin ennen kuin työt pääsivät alkamaan. Isääni se ei harmittanut; jokivarren kylistä hänelle jäi kerrottavaksi paljon hyviä juttuja. Yksi mieleenpainuvimmista käsitteli vanhoillislestadiolaisen Toivo Korpelan uskonlahkoa, joka oli vaikuttanut alueella parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Korpelalaiset uskoivat lopun ajan olevan käsillä. Korpela ilmoitti sadoille kannattajilleen hopea- tai kristalliarkin laskeutuvan Kiirunan Luossajärven jäälle noutamaan oikeauskoisia taivaaseen 16.3.1935 kello 6:00 aamulla. Muita ihmisiä – tavalliset lestadiolaiset mukaan lukien – odotti saman tien kadotus.

Isäni ei ollut mikään uskontotieteilijä, joten hauskan tarinan opetus oli lähinnä siinä, että uskonto voi tehdä ihmisen hulluksi. Mummoni oli jonkin sortin lestadiolainen, mikä nolotti isääni. Hän harmitteli erityisesti sitä, että mummo jakoi hövelisti vähäisiä eläkeropojaan kaiken maailman saarnaajille, ilmeisesti taivaspaikan toivossa. Asenne tarttui, ja olen aina inhonnut ihmisten taloudellista ja muuta hyväksikäyttöä uskonnon nimissä.

Vasta aikuisena sain korpelalaisista jonkin verran syvällisemmän käsityksen, lähinnä Bengt Pohjasen kirjoista ja tv-haastatteluista. Korpelalaisuuden myöhemmistä vaiheista luin myös Pohjolan poliisi kertoo -kirjasarjassa julkaistusta raportista. Liike vajosi viinan juonnin ja rietastelun asteelle, ja virkavalta pani touhuun lopun sen jälkeen kun liikkeen alaikäisiä tyttöjä alkoi tulla raskaaksi.

Korpelalaisuuden lisäksi suomalaisia lumonneita lopun ajan saarnaajia ovat olleet Ida Maria Åkerlund sekä oululaiset Heinosen sisarukset Laila ja Aune. Heidänkin ympärillään oli pieni mutta uskollinen kannattajajoukko, joka oli valmis myös rikkomaan lakia Jumalan valtakunnan tulon vauhdittamiseksi.

Sarjan ideointivaiheessa tarkoitus oli, että kiertäisimme Hannu Lauerman kanssa korpelalaisten, heinoslaisten ja åkerblomilaisten maisemissa ja yrittäisimme ymmärtää miksi tavalliset ihmiset lähtevät mukaan näin hulluihin liikkeisiin.

Heinäkuussa 2008 Helsingin Sanomien kuukausiliite kuitenkin julkaisi kirjoituksen, joka pakotti muuttamaan suunnitelmia.

Ilkka Malmbergin jutussa kerrottiin Vampulassa asuvasta kauppaneuvos Leevi K. Laitisesta, joka oli nelivuotiaana pakotettu ns. kartanolaisen liikkeen lapsisaarnaajaksi. Kartanolaisten touhu oli jutun perusteella vielä kaksin verroin hullumpaa kuin muiden lopun ajan liikkeiden, joten se oli pakko ottaa mukaan ohjelmaan.

Ohjaaja Atro Lahtelan kanssa käymiemme keskustelujen jälkeen päätimme keskittää koko jakson kartanolaisuuden kuvaamiseen. Leevi K. Laitinen oli onneksi halukas kertomaan tarinansa vielä kerran, kaikkia pöyristyttäviä yksityiskohtia myöten. Sitä paitsi noista muista lahkoista oli jo tehty dokumenttiohjelmia, joten miksi kiertää samaa tahkoa.

Kartanolaisuudesta oli yllättävän vähän kirjallista aineistoa. Tuomiokapitulin arkistosta löytyi kuitenkin Aarre Huovilan 60-luvun alussa tekemä pastoraalitutkinto, jossa käsiteltiin kartanolaisuuden teologisia yhteyksiä. Pikku hiljaa Ylen mainiot informaatikot saivat kerättyä vuosikymmenien varrelta myös ison pinon haastatteluja, oikeudenkäyntiselostuksia ja muita lehtijuttuja, joissa kartanolaisuutta käsiteltiin enemmän tai vähemmän skandaalinkäryiseen sävyyn.

Eikä syyttä. Kartanolaisten keskuudessa harjoitettu ihmisten ja etenkin lasten hyväksikäyttö ja pahoinpitely oli niin monimuotoista, ettei se enää naurattanut samalla tavalla kuin korpelalaisten ryyppääminen ja irstailu.

Suunnitteluvaiheessa jutun teko sai uutta pontta, kun kuulimme Ilta-Sanomien uutispäällikön Ulla Appelsinin tekevän kirjaa Leevi K. Laitisen elämästä. Kirja ilmestyi viime talvena, ja Appelsin auttoi ystävällisesti hidasta kuvausryhmäämme oikeille jäljille.

Halusimme tietysti päästä niin lähelle Alma Kartanoa kuin mahdollista. Laitisen lisäksi elossa on yhä muutamia ihmisiä, joilla on omakohtaisia muistoja vuonna 1953 kuolleesta lahkojohtajasta. Onneksemme kaksi heistä, veljekset Tauno ja Reijo Voimala suostuivat tapaamiseen ja haastatteluun.

Voimaloita pidetään viimeisinä kartanolaisina, vaikka he itse tätä nimitystä vierastavatkin. Alma Kartano oli kuitenkin Reijo Voimalan mukaan ”sydämellinen ihminen, jonka sanoma kosketti monen lapsen ja vanhemmankin sydäntä.”

Leevi K. Laitista kartanolaisuus oli ”koskettanut” hieman toisella tavalla, mutta Leevin puheita Voimalat pitävät valheina – Leevin tulevaisuus iäisyydessä ei heidän mukaansa ole kovin valoisa. Toivottavasti pysyimme kuitenkin totuudessa ja journalistin ohjeiden asettamissa rajoissa, kun kerroimme tarinan ensisijaisesti Leevin näkökulmasta.

Reijo Voimalan haastattelu kesti pari tuntia ja sisälsi runsaasti vanhatestamentillista sananjulistusta. Menin sen verran pyörälle päästäni, että erotessamme tulin toivottaneeksi Voimaloille ”siunausta”. Tajusin, että vastaavanlaisissa tilanteissa oma mummoni olisi myös avannut kukkaronsa nyörit.

Tarinan absurdeihin puoliin kuuluu, että Leevi K. Laitinen ei itse koskaan menettänyt uskoaan Jumalaan, vaan hän on pysynyt aktiivisena kirkon jäsenenä. Leevillä on tietysti aivan päinvastainen käsitys kuin lapsuudenystävällään Reijolla siitä, kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei.

Tämän lähemmäksi Alma Kartanoa ei enää ole mahdollista päästä. Edes valokuvia hänestä ei löytynyt muita kuin se yksi, jossa lahkojohtaja makaa arkussaan kuolleena, matkalla ties minne.

Matti Virtanen

Pimeän puolella