Minä ja Elias Simojoki

Julkaistu perjantaina 29.10.2010 1 114

Isäni kulki 30-luvulla koulumatkojaan junalla Pyhäjärven ja Ylivieskan väliä. Hänen kotikylänsä Pyhäsalmen ja koulupitäjän Iisalmen puolivälissä sijaitsevan Kiuruveden asemalta junaan astui kerran tumma ja tuima mies, joka herätti kanssamatkustajien huomion. Myös 13-vuotias poika tunnisti matkustajan, joka istuutui samaan loosiin: IKL:n kansanedustaja, Kiuruveden kappalainen Elias Simojoki.

Köyhän perheen poika kuunteli uteliaana äärioikeiston nokkamiehen ja hänen mukanaan olleiden avustajien keskustelua. Isälleni oli jäänyt mieleen Simojoen hypnoottinen katse – ja yksi lause, jonka perusteella tämä maailmanhistoriallinen kohtaaminen on helppo ajoittaa.

”Meidän on keksittävä uusia toimintamuotoja”, Simojoki sanoi painokkaasti. Oli siis talvi 1936: sisäministeriö oli juuri lakkauttanut Simojoen johtaman Sinimustat-nuorisojärjestön, joka oli edellisenä syksynä sekaantunut Viron äärioikeiston vallankaappaushankkeeseen presidentti Konstantin Pätsin syrjäyttämiseksi.

Uudet toimintamuodot löytyivätkin nopeasti, kun Sinimustien tilalle nousi uusi nuorisojärjestö Mustapaidat. Isäni kodissa näihin paitajärjestöihin suhtauduttiin naureskellen, ja itsekin sain kodin perintönä jonkinlaisen rokotuksen kaikenlaisia vapaaehtoisia univormuliikkeitä vastaan.

Joskus 1970-luvulla luin Sakari Virkkusen kirjoittaman elämäkerran ’Elias Simojoki - legenda jo eläessään’. Sodan jälkeen syntyneelle hänen ideologiansa oli jotain aivan käsittämätöntä, siitäkin huolimatta että Virkkusen tulkinta oli sangen myötäelävä. Kyseessä oli kuitenkin kiistatta suurmies, hyvässä tai pahassa.

Muutama vuosi sitten Simojoki palasi elämääni, kun luin Hannu Lauerman kirjan Usko, Toivo ja Huijaus. Vasta sen luettuani aloin päästä kärryille: Simojoen ympärille oli syntynyt jonkinlainen henkilökultti. Hän oli kuitenkin myös traaginen hahmo jo omana aikanaan, vastustajiensa jatkuvan pilkan kohde.

Simojoki oli kulkenut pitkän tien, paitsi heimosoturina Karjalan metsissä, myös ideologisesti ja teologisesti, kristillisestä rakkaudesta pyhään vihaan. Hänen maailmansa oli täydellinen vastakohta Paasikiven periaatteelle, jonka mukaan viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta.

Simojoki viis veisasi faktoista. Suomi oli hänelle Jumalan valittu kansakunta ja läntisen sivistyksen etuvartio, joka voisi hyvinkin lyödä taistelussa inhottavan itänaapurinsa. Kotimaassa uskonnollinen herätys oli vain ensin saatava leviämään koko kansan keskuuteen.

Kun Simojoen maailma romahti talvisodassa, hän teki ratkaisun joka tuntuu jälkiviisaasti ajatellen ainoalta mahdollisesta: hän käveli pystypäin rintamalinjojen väliin lopettamaan tuskissaan hirnuvan hevosen. Armontyön tehtyään hän kaatui itse vihollisen luoteihin.

Omalla tavallaan Elias Simojoki oli kuitenkin moderni ihminen. Kaikki on mahdollista jos vain tahto ja usko riittävät. Samantapaista sanomaa levittävät kaikenlaiset valmentajat ja elämänoppaat, joiden mielestä menestyminen on vain tahdosta kiinni.

Talvella 2009 pääsin itse niin lähelle Elias Simojokea kuin mahdollista. Simojoen poika, vuonna 1939 syntynyt kuopiolainen historian lehtori Lauri Simojoki suostui ystävällisesti keskustelemaan kanssani Pimeän puolella -dokumenttia varten. Ajoin junalla Kuopioon.

Lauri Simojoki kertoi kuulleensa jo lapsena isästään loputtoman määrän tarinoita, usein kerrottuna madalletulla äänellä ja konspiratiiviseen sävyyn. Lauriin ne eivät tehneet suurta vaikutusta, vaan hän löysi poliittisen kotinsa toiselta suunnalta. Isänsä sankarikuolemaa hän piti ymmärrettävästi täysin tarpeettomana.

Kerroin Laurille myös oman isäni ja Eliaksen kohtaamisesta junassa 1936. Hän kuittasi anekdootin olankohautuksella, mutta jotain merkittävää siinäkin oli. Ikään kuin joku voima pimeän puolelta olisi saattanut meidät hetkeksi yhteen.

Matti Virtanen

Pimeän puolella