Raija: Pappamoponkin saa keulimaan

Julkaistu perjantaina 31.05.2013 0 37

Ihailen sinistä kleinbussia Imatran Valtionhotellin pihassa. Kiertelen autoa. Sisällä ei ketään. Unelmoin, että auto olisi minun tulevan lomaviikon ajan.

 

Astun sisään hotelliin. Respan edessä kuljeksii lauma nuoria menneisyydestä. Minun nuoruudestani. Silmäni osuvat – nainen kun olen – kahteen komeaan nuoreen mieheen. Miten voivatkin olla niin aitoja 70-luvun 'irvineitä' leveine nahkahousuineen. Tyttöjä en sen jälkeen edes huomioinut. Railin kanssa emme 'saaneet' nuorisolaumaa tuntea, joten nämä mummot kävelivät vain ohi. Silmäystäkään emme nuorten puolelta saaneet. Ihana sininen kleinbussi katosi parkista kuten nuoretkin sen myötä.

 

Huoksis vaan – auto siis ei ollut meille.

 

Seuraava aamu. Meille tuodaan huoneeseen kassillinen vaatteita. Heh, hauskoja 70-luvun vermeitä. Mitään emme tienneet tulevasta. Emme koko tulevan loman ajalta tienneet edes tuntia etukäteen, mikä teki tulevasta kihelmöivän.

 

Ulos. Nyt. Piipaa piipaa.

Poliisiauto pihassa. Mummot kyytiin. 'Takakonttiin' tai mikä lie putkakuljetuskoppero. Kurkkasin ikkunasta. Poliisiauto pysäytti unelmani – sinisen volkkarikleinbussin. Meidät siirrettiin sinne – alkuun ainakin nuorten harmiksi. Liekö asia loppuun asti niin, sitä en tässä vaiheessa vielä tiennyt. Jes. Vielä pelotti, että onko matkanteko autolla vain väliaikaista. Kuvassa Aija (vas.), Raija ja Raili.

 

Autossa istuessani tunsin selvästi närää tyttöjen puolelta. Heidän mielestään vanhat mummot istumassa 'heidän autossaan'. Jääköhän nuo tänne – kuulin kuiskittavan. Koska itse olin päättänyt olla ottamatta mitään ns. omaa mukaan, niin alko harmittaa nuorten naisten kokoaikainen meikkaaminen nykyisillä meikeillä.

 

Sain kyllä vastauksen kysymykseeni, että miksi koko ajan pitää tupsuttaa kasvoja jollain 'sutilla'. Sain vastauksena, että pitää olla mahdollisimman viehättävän näköinen.

 

Matka jatkuu. Yksi voi vähän huonosti. Toinen pitää selvänä asiana etupenkkiä omana paikkanaan. Takapenkillä kuuma hautoo jalkoja. Ahdistaa. Paikkojen vaihto on välttämätön ja tarpeellinen. Sitä välttämättä ei kaikki tajua. Alkaa ikävää supinaa.

 

Matka jatkuu ja maisemat vaihtuvat. Ihana Suomen kesä voittaa kuumuuden ja pölyn ja vanhan volkkarin pörinän. Autokuskina on leveelahkeinen nahkahousu.

 

Leirintäalueen mökit – elävästi 70-lukua. Yönkylmyys ja toimimattomat patterit. Kääriytyminen peittoihin. Silti luksusta, meillä oli katto pään päällä. Sitä ei todellakaan aina silloin ollut.

 

Sauna lämmitti. Seurueemme tytöt pitivät hiukset kuivina. Saunassa oli uimapuvut. Meikit olivat täydelliset. Viehättävät tytöt, kauniita nuoria naisia ilman tuonkaltaista 'ylläpitoakin'. Me mummot saunottiin kuten suomalaisen kuuluukin ;o)) Tytöt kirkuivat kylmää vettä - pyyhekin putosi – minä sitä sinne sukeltamaan menin. Ehkä tämä läski suojaa kylmältä – tai elämänkokemus, ettei sitä pienistä säikähdä.

 

Kansanmusiikkipaikkakunta Rääkkylä. Laulua, leikkiä, kilpailua. Iltasella tuli huippu – ehdottomasti minun lomani kohokohta. Pappamopo. Tämä mummo pani mopon keulimaan oikein silleen, että minun suloinen ihanteeni, en edes tiedä/muista kumpi veljeksistä huusi, että hemmetti älä aja päälle. Naurua piisas ja sain kuin sainkin sen mopon hallintaani. Hyvä minä.

 

Rääkkylän tanssilavalla Railin kanssa yritettiin hakea miehiä tanssimaan. Yhdellä oli huonot kengät ja toinen ei osannut tanssia. Ihmeteltiin, että mitenkäs papat ovat eksyneet oikein lavalle ;o)) Kansanmusiikkipaikkakunnalla sentään kun oltiin, sain melkein ammattilaisen kanssa yrittää jenkkaa, mutta senkin paljain jaloin – 70-luvun avosandaaleilla ei paljon olisi jenkkaa hypelty. Tikkuja ei sentään jalkapohjaan tullut.

 

Joensuussa tyttöjen kanssa jo oltiin yhtä ja tytöt jo myönsivät, että on sitä elämää vielä 50-kympin jälkeenkin, vaikka sitä aluksi epäilivät. Ja se vieläkin mukavampaa, kun tytöt sanoivat, että jos me kaksi yli kuuskymppistä ikänaista oltais oltu joenrannan 'nuortenbileissä', olis siellä ollut vieläkin hauskempaa.

 

Lopputunnelmissa kaikki varmaan lopulta kuitenkin tunsimme olevamme yhtä. Pojat olivat koko matkan täydellisiä herrasmiehiä – joviaaleja joka – ajan miehiä. Tytöt taas täysin normaaleja nykyajan nuoria naisia, jotka olettavat olevansa enemmän oikeassa kuin ovatkaan. Aika opettaa, vaikka minä en silti välttämättä vakuuta oppineeni vieläkään kaikkea ja olen valmis ottamaan neuvoja vastaan myös nuorilta.

 

Kiitos teille kaikille erittäin antoisasta matkasta omaan nuoruuteeni ja kiitos niistä nauruista, joita sain kanssanne. Olisin koska vain valmis uudestaan saman porukan kanssa reissuun!

 

 

Muualla verkossa

Lomamatka 70-luvulle

 

Suosittele37 Suosittelee

Kirjoita uusi kommentti

Tämän kentän sisältöä ei näytetä julkisesti.
Vastaa alla olevaan kysymykseen.
Kysymyksen tarkoitus on varmistaa, että lähetetty kommentti ei ole tietokoneella automaattisesti luotu häiriöviesti.

Muualla Yle.fi:ssä