Teijan päiväkirja 21.9. - 24.9.

su 21.9. Estella – Los Arcos

Aamulla nukuimme pidempään. Herätyskello soitti vasta klo 7, mutta jo klo 6 jälkeen porukka alkoi valmistautua lähtöön. Aamupalan jälkeen lähdimme yhdessä matkaan. Tovin käveltyämme saavuimme viinitilalle, jonka seinään oli asennettu 2 hanaa; toisesta saimme vettä, toisesta viiniä. Viini oli tuoretta mutta maistui hyvälle.

Askel tuntui kevyeltä, oli hyvä taivaltaa matkaa eteenpäin yhdessä Annen ja Eijan kanssa. Puolimatkassa tauolta lähdettäessä jatkoin matkaa yhdessä Juhon kanssa. Askel oli edelleen kevyt, puheenaiheet raskaammat, löysimme helposti keskustelunaiheita. Noin 5 km ennen määränpäätä päätimme ottaa loppukirin. Jätimme ”varikkokäynnit” väliin ja ohittelimme kanssamatkaajia ripeää tahtia.
Perillä päätimme juhlistaa ensimmäistä 100 km juomalla oluet.

Illalla kävimme syömässä; ankka maistui maukkaalle, hintaakin aterialla oli 22€!
Ennen nukkumaanmenoa hoitelin vielä Pentin jalkoja omieni lisäksi.

ma 22.9. Los Arcos – Logroño

Ilma tänään erilainen, raskaampaa hengittää.
Kuljimme tutulla porukalla tyttöjen kesken. Välillä kuljimme yhdessä, välillä erikseen ajatuksiimme vaipuneina. Kulkiessani edellä Anne alkoi laulaa ”Lapsuuden usko”. Laulu kuulosti niin kauniilta ja antoi kummasti voimaa jatkaa matkaa.

Perille päästyämme kuulimme, ettei meille kolmelle ollutkaan sijaa majatalossa. Paikkoja oli jäljellä kaksi. Tuntui epäreilulta, että yksi joutuisi etsimään toisen paikan, joten lähdimme kaikki kolme matkaan etsimään uutta paikkaa.
Perille päästyämme olimme tyytyväisiä: paikka oli vapaaehtoisten ylläpitämä, kirkon vieressä sijaitsevassa refugiossa.

Paikka oli yksinkertainen: ohut patja oli levitetty lattialle, suihkuja oli yksi miehille ja yksi naisille. Meille kerrottiin illan yhteisestä ohjelmasta: messu, yhteinen ruokailu, jonka jälkeen vielä siunaus kirkolla. Kirkko oli kaunis; silmiä hiveli erityisesti koko seinän kokoinen alttaritaulu upeine kultauksineen ja tarinoineen.

Ruokailuun kokoonnuimme kaikki yhdessä; kaksi pitkää pöytää oli katettuna valmiiksi. Alkuruoaksi söimme salaattia ja pataonkia, pääruuaksi spagettivuokaa ja vielä jälkiruoaksi hedelmän.

Täydellä vatsalla lähdimme kirkonkellareita pitkin kohti kirkkosalia. Istuimme kirkon takaosaan, erityiseen tilaan, jossa pappi siunasi meidät. Siunaus tapahtui usealla kielellä. Me lausuimme englanniksi:

As night is falling
it’s getting late, my God
I am afraid to lose
the trace of the path
Don’t leave me all alone
Stay here with me

Because I’ve been a rebel
I have looked for danger
I have searched with curiosity
on the highest hills, in the deepest abyss
Forgive me, Lord,
and stay here with me

Because I’m thirsting for you
and hungering for your food
Come, sit down by my table
Bless the bread and the wine.
How fast the evening falls!
Stay here with me! Amen.

Siunauksen jälkeen oli hyvä mennä nukkumaan. Hyvillä mielin kömmin lämpimään makuupussiin sisälle.

Siiten se alkoi. Mieletön vatsakipu. Odotin hetken hiljaa että se menisi ohi. mutta ei. Se vain yltyi ja yltyi. Käänsin varovasti kylkeä, mutta kipu jatkui. Paikalliset viettivät fiestaa, huuto, melu, juhlinta oli sanoinkuvaamattoman kamalaa. kuuntelin juhlintaa ja kärsin vatsakivuista koko yön. Aamun koittaessa en ollut nukkunut silmällistäkään.

ti 23.9. Logroño - Nájera

Aamulla nousimme ylös jo klo 5. Olo oli edelleen kuvottava ja vatsakipu tuntui edelleen. En pystynyt syömään enkä juomaan mitään. Lähdimme hiljakseen matkaan. Sanoin Annelle ja Eijalle, että voivat hyvin jatkaa matkaa ripeämmin, tulen kyllä hissukseen perässä vointini mukaan.

Anne tapansa mukaan juoksi ylämäet ja oli hetkessä kaukana edessämme. Eija halusi kulkea kanssani: ”eihän sairaita voi yksin jättää.” Tuntui hyvältä ja turvalliselta kulkea yhdessä Eijan kanssa. Kuljimme välillä rinnakkain, välillä peräkkäin keskustellen tai omiin ajatuksiimme vaipuneina. Ajattelin paljon ihanaa, pientä Luukastamme, tyttärenpoikaani. Kuinka valtavan kovin vatsakivuin Luukas olikaan joutunut kärsimään ensimmäisen elinvuotensa aikana.

Kävin mielessäni odotusajan tapahtumat, sektion ja vastasyntyneen viennin saman tien isoon leikkaukseen. Muistelin kuinka Nooran, tulevan kummitädin kanssa kuljimme pitkin TAYSin käytäviä odottaen tietoa äidin ja vauvan voinnista.
Muistelin hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran näin vastasyntyneiden teho-osastolla. Pieni, suloinen poika makasi keskoskaapissa lukuisten letkujen ja koneiden keskellä. Kiitin Jumalaa siitä, että leikkaus oli onnistunut, poika oli elossa ja jokainen hetki merkitsi askelta kohti toipumista. Muistelin teho-osaston ilmapiiriä; miten vaativaa ja arvokasta työtä siellä tehdään ja aina vastaanotto on yhtä lämmin.

Matka jatkui askel kerrallaan. Onneksi päivä oli pilvinen, auringon paahteessa nestehukka olisi yllättänyt nopeasti. Oliivipuun alla otin 10 min. nokoset. Lepo teki hyvää ja matkaa oli taas hyvä jatkaa. Perille päästyämme otin makuupussin ja suorastaan kaaduin vuoteelle. !0 min kuluttua olin umpiunessa. Vatsakipu, syömättömyys ja nestevajaus tekivät tehtävänsä. Heräsin klo 20, kävin suihkussa ja kömmin takaisin nukkumaan. Eija toi kaupasta appelsiinijuomaa ja korppua. Söin pari korppua ja join mehua.

ke 24.9. Nájera – Santo Domingo de la Calzada

Aamulla herätys klo 6:00 Olin yöllä herännyt pari kertaa siihen, että olin hiestä likomärkä.

Ruoka ei maistunut, appelsiinimehua yritin juoda vähän. Juho tarjosi 2 Danonea, jotka otin kiitollisena vastaan. Edellisiltana Pentti tarjosi vastaavaa ja se oli tuntunut hyvältä. Liikkeelle lähtö askarrutti vähäsen. Pieni pelko jaksamisestani askarrutti mieltäni, mutta työnsin sen takaisin aivojen perukoille.

Ensimmäiset km:t sujuivat yllättävän ripeästi. Lepo oli tehnyt hyvää. Aamiaisbaarissa Juho tuli luokseni ja intoa puhkuen kertoi poikien tehneen päätöksen, että kantavat osan tavaroistani. Kiitollisena otin avun vastaan ja rinkka keveni 2 kilon verran. Myös Anne tarjoutui kantamaan tavaroitani, mutta kieltäydyin, sillä rinkkani keveni jo mukavasti. Jatkoimme matkaa yhdessä Eijan kanssa. Edessä häämötti kylä ja laskimme, että sinne päästyämme matkaa olisi jäljellä 5-6 km. Kylään saapuessamme näimme kojun, josta pyhiinvaeltajat saattoivat kysyä neuvoa. Päätimme hakea passiimme leiman ja yllätys oli suuri kun kojun ”täti” sanoi, että olemme perillä Santo Domingo de la Calzadassa. Riemumme oli sanoinkuvaamaton, viimeiset km:t olivat menneet ihan huomaamatta.