Aaltoja kohti
Vapun alla Norppauintiharjoitukset kroolattiin Punaisessameressä. Projektimme on jo edennyt niin pitkälle, ettei enää ole aikaa huilata edes lomalla. Isoine aaltoineen Punainenmeri tarjosikin hyvät avovesiuintiolosuhteet. Miksi minua sitten pelotti ajatuskin meressä uimisessa?
Muutama vuosi sitten polskin Adrianmeressä reilun sadan metrin päässä rannasta, kun kesken kaiken huomasin, että hai uiskenteli vierelläni. Kauhu kirjaimellisesti jähmetti minut. Ei se minusta mitään halunnut, vaan kierreltyään kerran ympärini herra hai katosi meren syvyyksiin. Tämä kohtaaminen jätti minuun kuitenkin syvän meressäuimiskammon. Sen koommin en ole mereen varpaallanikaan astunut. Kunnes.
Norppauinnin vaatimukset haastoivat minut kohtaamaan pelkoni, jotta minun ei tarvitsisi harjoitella viikon verran hotellilla lastenaltaassa. Ennen lomalle lähtöämme olin googlettelun kautta oppinut, että Punaisessameressä tavattava hailaji on valkotäplähai (whitetip reef shark). Juuri tuon saman kaverin tapasin muutama vuosi sitten Kroatian rantavesillä. Ehkä se janosi jälleennäkemistämme. Ehkä sillä olikin kana (tai minut) kynittävänä.
Toisena lomapäivänä pakotin kuitenkin itseni kahlaamaan alle kymmenen metrin päähän rannasta. Pistettyäni pääni veden alle mielikuvitukseni alkoi heti tehdä omaa luomistyötään; kivet meren pohjassa muuttuivat isoiksi petokaloiksi, pinnalla leijuvat muovipussit olivat tappajameduusoita ja rannalla ihmiset huitoivat hädissään minua pois merestä. Kun nostin pääni takaisin veden pinnalle, oli täysin hiljaista. Vain meri nauroi minulle kohisten.
Koko viikon harjoittelin kerran tai kahdesti päivässä, pelko kannoillani – aivan kuin se olisi leikitellyt kanssani ihan huvin ja urheilun vuoksi. Joka päivä tunsin saman karmivan ajatuksen ihollani. Nyt, aivan kannoillani ui iso hai. Kroolatessani rantavedessä kurkistelin pinnan alle joka suuntaan. Vauhtini kiihtyi. Sydämeni hakkasi yhä lujempaa. Kohta se vie minut. Tämän pelon mantra toistui kerta toisensa jälkeen. Ja jokaisen harjoituksen jälkeen huokaisin helpotuksesta, kävipä hyvä tuuri.
Kun lopulta lähtöpäivänämme sain päätökseen viimeisen eli kymmenennen uintiharjoitukseni, seisoin Punaisessameressä yksikseni tuntien hetkellistä ylpeyttä. Minä tein sen. Säilyin hengissä tästä hurjasta matkasta kertomaan selviytymistarinani seuraavalle sukupolvelle. Vaikka en uskaltautunut reilua metriä syvemmille vesille, olin kohdannut pelkoni ja viettänyt laatuaikaa sen kanssa. En kuitenkaan uskalla julistaa, että meressäuimiskammoni olisi nyt manattu pois, mutta hyvä ensiaskel tämä oli.
Oli sitten kyseessä uimapelko tai jokin muu veteen liittyvä pelkotila, kuten omani, ei sitä saa parannettua shokkihoidolla, vaan varovaisin askelin – vaikka ne veisivät välillä taaksepäin. Meri – niin mahtava ja arvaamaton maailma, mysteereitä ja satujen petoja pullollaan. Ei edes hetkeksi kannata eksyä luulemaan olevansa sitä mahtavampi.
