Ajattelin tässä blogissani tarinoita joulua odotella leppoisista ja mukavista fiiliksistä ja myös vähemmän mukavista tilanteista, joita on lenkeilläni tapahtunut. Juoksuharrastus voi saattaa juoksijan hyvin monenlaisiin tilanteisiin. Kerron niistä muutaman.

Mieleeni on jäänyt kesältä 2002 yksi illan lenkki n. klo 19 aikaan Tampereen Kaupin Kuntokolmosella. Juoksin sellaista polun kohtaa, josta on hyvä näkymä Näsijärvelle. Aurinko oli laskemassa ja kultasi puhdasvetisen järven. Ilma oli tyyni, veneitä liikkui järven selällä. Tiedostin kuinka onnekas olin. Saan juosta sellaisessa ympäristössä, kuin koti ja kesämökki samassa paikassa – kodistamme on matkaa Kuntokolmoselle 60 metriä. Tunteesta innoissani lompsuttelin rinnettä alas kohti järven rantaa ja vedin tietoisesti happea sisääni oikein vetämällä vetäen.

Tuolloin Näsijärvi oli lempeänä. Mutta luonnossa on myös kova puolensa. Tämän sain kokea 9.10.2002 (ote juoksupäiväkirjastani):

”Kolme kierrosta Kuntokolmosta. Sitten menin uimaan, kello oli n. 20. Tuuli pohjoisesta ärhäkästi, se ei tuntunut niin kylmältä kuin mitä oli – viimeisen kierroksen vähän nopeampi vauhti oli toiminut suunnitelmani mukaan ja nostanut lämpöä suojaksi tuulta vastaan. Menin nopeasti veteen juoksukalsarit jalassa ja juoksupipo päässä. Pikapesun ja muutaman uintivedon jälkeen otin pipon pois ja tein pienen sukelluksen. Pipo takaisin päähän ja äkkiä pois vedestä. Kova tuuli oli kylmä märällä iholla. Nopea kuivaus. Kuivan paidan ja takin sain päälleni hyvin, mutta housujen laitto kosteisiin jalkoihin vei jo vähän aikaa. Myös sukkia tuhrasin jalkoihin. Kengännauhat jouduin solmimaan jo näköaistin varassa kun sormissa ei ollut tuntoa. Olin jo sullonut juoksuvehkeet laukkuun kun muistin, että pyörän avain on juoksutakin taskussa. Etsin avainta, joka ei tahtonut löytyä. Avainta en saanut normaalilla lihastunnolla avaimenreikään. Käänsin lukon kuntopolun valopylvääseen päin ja työnsin avainta lukkoon. Äkkiä hanskat käteen ja kotio. Käänsin sormet kämmentä vasten etteivät ne joudu olemaan yksin sormioissa. Ohjasin kämmentyvien varassa. Kun kotona tunto alkoi palaamaan käsiin, oli kipu ja pakotus niin suurta, etten voinut muuta kuin sanatta seistä paikoillani eteisessä ja ottaa tehokkaasti happea ja puhaltaa. Pirjo kysyi huolissaan, että ”mikä on”? Kipu oli niin kova, etten halunnut vastata vaan käyttää kaikki voimavarat itseeni. Tämä hard rock kesti n. 5 min. Kun lopulta pystyin kertomaan käyneeni lenkin jälkeen uimassa, Pirjo siihen sitten tokaisee, että ”noissa sun hommissa ei oo mitään järkee”. Vasta myöhemmin sanoin, että kuvittelik sää mun huvikseni tehneen sen - siis halunneeni kipua ja tuskaa!”

Kerran lenkillä vastaani juoksi vanha mies. Hän hymyili niin sydämellisesti, että katsoin hänen juoksuaan olkani yli ja olin vähällä juosta polulta ulos. Koskaan ei ole ventovieras ihminen hymyillyt minulle sillä tavoin. Kokiko vanha mies juoksijoiden välistä sympatiaa nähdessään, että juoksuperinne jatkuu? Vai oliko hyvä ja harmoninen tunne vallannut hänet? Samaisella polulla oli kerran koiran ulkoiluttaja. Vaikka kiersin heidät sopivan kaukaa, koira pääsi näykkäisemään minua kädestä. Se vihlaisi pikkuisen mutta ei vakavasti. Jatkoin juoksuani ja katsoin paheksuvasti miestä. Käteeni tuli pieni vuotava reikä.

Joskus juostessa tulee nälkä. Olin ollut vähällä ruualla ennen juoksua. Juoksin 15 km:n lenkkiä ja paluumatkalla, kun kotiin oli 8 km, minulle tuli aivan hillitön nälkä. Evästä ei ollut mukana, mutta koska oli syksy, tähyilin epätoivoisena polun pientareita josko sieltä löytyisi sieniä syötäväksi! Ei löytynyt (olen sienestänyt sen verran että erotan kyllä syötävät seitikeistä). Kerran lenkillä puusta pudota kumahti pienehkö otsa päähäni. Ajattelin, että hyvä meininki, metsä morjestaa!

Juostessa liikutaan ulkona ja ollaan konkreettisesti ja aktiivisesti yhteydessä ympäristöön. Juoksemisen kautta saadut kosketukset ovat hyviä ja arvokkaita kokemuksia ja avaavat olemassaolomme horisonttia. Erilaiset kokemukset, kunhan eivät vahingoita, ovat yksi osa elämän rikkaudesta, täysipainoisuudesta, lisäävät ymmärrystä omasta mielestämme ja kehostamme ja luonnon tärkeydestä. Ja lisäksi, mikseivät vahingoittavatkin kokemukset voisi tuoda rikkautta elämäämme, jos ne antavat jonkun uuden näkökulman asioihin, joihin ei muuten saisi yhteyttä?

Tapio Koski

Mikä on tahdon merkitys juoksemisessa? Hannu kirjoitti blogissaan ”Hiki”, että ”liikuntaharrastuksen pointti ei ole liikkumisessa, vaan siinä miten saat itsesi liikkeelle paussin jälkeen. Miten saat itsesi vakuutettua, että nyt taas lähtee.” No, mielestäni liikuntaharrastuksen keskeisin idea on liikkumisessa. Ja toinen tärkeä pointti on Hannun mainitsema liikunnan säännöllisyys. Miten motivoitua liikkeelle yhä uudestaan, mistä löytää voimaa ja tahtoa? Jos huomaa pohtivansa tällaisia asioita, olisi hyvä pohtia myös tavoitteitaan. Keskivertokuntoilijalla ne eivät ole samanlaiset kuin kilpailijalla, jonka on tehtävä lujasti töitä huippukuntonsa saavuttaakseen ja ylläpitääkseen.

Juoksijan on tahdottava juosta, hänellä on oltava halu juosta. Tahdon voimaa käytetään silloin, kun ei olla motivoituneita juoksemaan. Tahdon voima voi saada käyttövoimansa tällöin esimerkiksi juoksijan itselleen asettamasta tavoitteesta tai ideaalista käsin. Voima ja motivaatio haetaan usein sen kautta, mitä itse ei sillä hetkellä olla. Motivaatio saavuttaa tavoite kasvattaa tahtoa. Kun juoksija pyrkii saavuttamaan tavoitteensa, hänen on kyettävä näkemään itsensä harjoittelevana. Hänen on kyettävä näkemään itsensä päämäärää kohti etenevänä ja siihen sitoutuneena juoksijana. On nähtävä, että harjoituksen avulla tavoitteen voi saavuttaa. Ellei tätä näe, harjoitus prosessina menetetään. Yhdellä raivoisalla ryntäyksellä tavoitetta ei saavuteta. Vasta tämän prosessin ymmärtämisen kautta voi tapahtua pitkäkestoinen ja säännönmukainen harjoittelu.

Juoksemaan lähtemisessä on joskus käytettävä tahtoa. Silloin kun halu ja motivaatio eivät riitä. Tällöin tahdonvoima auttaa ylittämään haluttomuuden ja innottomuuden luoman aukon harjoittelun jatkuvuudessa. Tahdonvoima liittyy siihen ymmärrykseen, minkä tietää pitkäkestoisen säännöllisen harjoituksen tuovan elämään. Hyvät juoksukokemukset innoittavat ja saavat haluamaan harjoitusta. Myös kokemus omasta kehityksestä ja kunnon paranemisesta antaa tahdonvoimaa.

Muisto aiemmista hyvistä lenkeistä antaa siis lisää pontta – sama pätee myös muihin lajeihin. Joskus lenkille lähtö on vaikeaa. Itselleni käy joskus näin. Mutta heti kun olen tien päällä, ymmärrän tehneeni oikean päätöksen. Siitä voisi vaikka kiittää itseään mutta se tuntuu jotenkin kornilta. Voinko todella kiittää itseäni tekemästäni ratkaisusta? Kuinka paljon olen ”oman onneni seppä” ja kuinka paljon itsestäni riippumattomien olosuhteiden tuote? Olenko vapaa tahtomaan mitä haluan? Onko tahtoni vapaa tahtomaan mitä haluan? Muistaakseni filosofi Spinoza kirjoitti, ettei ihmisellä voi olla vapaata tahtoa. Jos ihmisellä olisi vapaa tahto, sen pitäisi olla oman itsensä syy. Siis vapaan tahdon pitäisi syntyä itselähtöisesti. Mutta jos se on itsensä ulkopuolisten tekijöiden synnyttämä, se on riippuvainen ulkoisista olosuhteista ja niihin liittyvistä tekijöistä. Ja kuinka se voisi tällöin olla vapaa! Siispä kysyn, onko sohvaperunalla todellista vapaata tahtoa lopettaa perunalastujen syönti ja lähteä reippaalle kävelylenkille raittiiseen syysilmaan? Jos tahto on aiempien elämäntilanteiden riittävästi sitoma, ihminen ei kykene (vapauttamaan itseään) tahtomaan vapaasti. Kuinka paljon ihminen on tapojensa orja? Jos on, kannattaa valita ja tahtoa (sic!) itselleen hyviä tapoja. :-)

Tapio Koski

Terveisiä Tokiosta. Vasta neljäntenä päivänä näin miljoonakaupungissa ensimmäiset juoksijat. Harajukun viereisessä puistossa nuoret miehet juoksivat yhdessä ja kannustivat toisiaan huudoilla vauhtiin. Tätä en näe Suomessa.

Kaiken kaikkiaan juoksijoita oli vähän. Seuraavaksi niitä näin Keisarin palatsin lähellä. Ovatko syynä miljoonakaupungin saasteet, jotka ajavat ihmiset liikkumaan sisällä? Vai kiiruhtavatko aasialaiset hitaasti, ei itseään kiduttaen.

Jatkan aiemmissa blogeissani tärkeäksi katsomani kestävyysjuoksun mielen ja merkityksen pohdintaa ja aukikirjoittamista. Filosofien tarkastelutavan merkityksestä vakuuttuneena ajattelen sillä olevan painoarvoa.

Juoksemisen mieli ja merkitys eivät paljastu juoksemattomalle. Juoksemattoman silmä näkee ja korva kuulee mutta ymmärrys ei voi eikä pysty saamaan otetta itse asiasta. Kestävyysjuoksun mieli paljastuu konkreettisen juoksemisen kautta.

Muistan tilanteen opiskeluajoiltani 1980-luvun loppupuolelta, kun olin käymässä isäni luona Oulussa. Olin juuri oppinut taiji’ta (ns. kiinalainen aamuvoimistelu), jota päätin esitellä hänelle - isä oli entinen Kestilän Kisa-Veikkojen nyrkkeilijä. Taiji-liikket ovat kamppailutaitoliikkeitä. Liikkeet tehdään hitaasti hengityksen tahdissa. Taiji on kuin hidastettua kamppailua. Isä ei varmaankaan ollut moista ennen nähnyt. Hän tuumasi, että ”lopeta tuo, naapurit näkevät” (tein liikesarjaa olohuoneen ikkunan edessä). Hän lienee ajatellut, mitä ihmiset ajattelevat, kun näkevät oudon kaltaista haahuilua hänen asunnossaan – silloinhan hänkin tulisi leimatuksi oudoksi yms. Kun en lopettanut (en enää 27-vuotiaana totellut isääni), hän veti verhot ikkunan eteen!

Pelkkä juoksemisen katsominen ja kuuleminen eivät voi tuottaa sisäistä kokemusta, joka auttaisi ymmärtämään mistä itse asiassa on kyse ja mikä on sen mieli – itsestään selvää tämän pitäisi olla, mutta käytäntö osoittaa ettei ole. Jos kestävyysjuoksua kritisoidaan ilman omakohtaista juoksemista, on
se sama, kuin arvostelisi ruokia pelkän ruokalistan lukemisen perusteella ilman että maistaisi ruokia. Ehkä tällainen kritiikki ja lähestymistapa ovat seurausta rationaalisuuden harhasta, josta niin usein – olisiko oikein sanoa – länsimaista perinnettä syytetään. Ilmiöitä pyritään ymmärtämään järjen avulla, mikä on toki ollut tuloksellista kuten ihmiskunnan historia osoittaa. Mutta ilmiöitä, joita pyritään ymmärtämään ja haltuunottamaan, on niin monenlaisia ja olemukseltaan niin erilaisia, että kaikkiin ei saa niiden ”todellista olemusta” vastaavaa ymmärryssuhdetta (pelkästään järjen avulla).

Jope Ruonansuu sanoo osuvasti ”ajattele ite”. Hyvä ohjenuora kestävyysjuoksun ymmärtämisen suhteen voisikin olla ”ajattele ite, tee ite”. Eli käytännössä, tee ite, ajattele ite, tee ite, ajattele ite jne. jatkuvana prosessina. Tällöin tekemisen (juoksemisen) kautta saadaan omakohtaisia kokemuksia, joita ajatellaan, ja kasvaneen ymmärryksen avulla harjoitellaan taas (ja mahdollisesti laadukkaammasta lähtökohdasta käsin). Tämä on jatkuva dialektinen prosessi (tai hermeneuttinen kehä), jossa oma toiminta antaa ymmärrykselle todellista ja konkreettista ymmärrysainetta, jonka perusteella saa pelkkään silmään ja korvaan perustuvaa ymmärrystä todellisemman otteen itse asiasta.

Tänään on 28 marraskuuta. Ulkona sataa räntää, ilma on sumuinen ja harmaa, maa on loskainen. Lähden 10 km:n lenkille muutaman tunnin kuluttua. Juoksen Petsamosta kuntopolkua Niihaman majalle ja takaisin.

Tapio Koski