Oodi joukkuelajeille ja rakkaudentunnustus KRR:lle

Lopetin jalkapallon kilpatasolla seitsemän vuotta sitten. Tai kroppani lopetti. Aivoillani kesti pari vuotta opetella pois ainoasta sen tuntemasta elämisen viitekehyksestä - urheilijan sellaisesta. Pikkuhiljaa pois jäivät lomakohteiden treenimahdollisuuksien kartoittamiset, alkoholiannosten veressä viipymisen kalkyloimiset ja muut prosessit, jotka olivat säännelleet elämääni niin kauan kuin muistin. Ylivoimaisesti rankinta oli luopua tavoittellisuudesta, selkeästä päämäärästä tulla paremmaksi siinä, minkä eteen olin tehnyt jo niin paljon töitä. Mutta sekin meni. Päästin irti. Yhtäkkiä olin täysin vapaa, ilman ulkopuolisia rajoitteita - mutta myös ilman sisäistä paloa. Luopumisen yhteydessä tulin hyväksyneeksi myös sen, etten enää koskaan tuntisi mitään urheilulajia kohtaan niin vahvaa intohimoa kuin se, mikä oli piiskannut minua futiksessa eteenpäin.

Noh, suureksi hämmästyksekseni olin väärässä. Tuli derby. Kiinnostuin ja innostuin koska derby oli lajina uusi, haastava ja mielenkiintoinen. Jäin, koska edellinen osoittautui todeksi ja lisäksi jotain oli eri tavalla. Derbyssä ihmiset olivat jotenkin …lähempänä. Jos halusin. Kuin rakkautta pelkäävä otinkin alussa etäisyyttä ja olin varma että suhteemme oli ohi. Mutta ei sinne päinkään - siellä hahmot iloisna toivottivat takaisin ja lauloivat Muikunpäivänlauluja kun palasin takaisin treeneihin. Annoin sydämeni viedä, enkä ole katsonut taakseni.

Ihmiset ovat lähempänä, sillä kuten muutkin kirjoittajat jo ovat todenneet, derbyssä tehdään kaikki itse. Puuttuu "joukkueenjohtajaporras".  Jos haluat jotain tapahtuvaksi, pitää tarttua itse toimeen. Saman kolikon toinen puoli tarkoittaa kuitenkin joukkueurheilulle harvinaista joustavuutta: saat itsekin lähteä toteuttamaan omaa ideaasi vaikka saman tien. Halutessasi voit kysyä ihmisiä mukaan - ja he lähtevät. Välillä touhu muistuttaakin harrastajateatterin improtreenejä, kun kaikkiin "eikö vois olla näin, että…"  ja "voitaisko…" -alkuisiin ehdotuksiin huudetaan joukolla "joo!" ja ryhdytään pusaamaan. Niin tämä kaikki pyörii. Siihen minäkin ihastuin: spontaaniin valmiuteen tehdä, intoon toteuttaa ja kunnianhimoon rakentaa jotain täysin uutta. Täydellinen omaehtoisuus, se on se "jokin", mikä on roller derbyn uniikkiuden ydin.

KRR on siis enemmän tai vähemmän hallittu kaaos.  Ja juuri niin me sen haluammekin. Katastrofin ja rakkauden fabuloosien homoniittyjen välinen aita on usein kapoistakin kapoisempi, mutta tasapainottelu sillä kannattaa. Sitä paitsi - kummalle puolelle tahansa sitä mätkähtääkin, niin tylsää ei tule olemaan!

Jokainen urheilujoukkue ikään, sukupuoliin, lajiin tai taitotasoon katsomatta on oma erityinen maailmansa, ikään kuin pienoisyhteiskunta. Sellainen yhteiskunta, joka koostuu hyvin erilaisista ihmisistä, mutta jotka jakavat suuren intohimon jotain näennäisesti triviaalia kohtaan. Kuten pyöreän pylpyrän saattamista jaloin parin metrin pituiseen ja korkuiseen kehikkoon. Tai kuminpalasen tökkimistä taivutetuilla kepeillä vieläkin pienemmän kehikön sisään, kaiken aikaa ohuiden metallinpalasten avulla jäällä liukuen. Tai loppumattoman soikion tahkoamista rullakengin, kanssaetenijöitä vartalollaan ohjaillen ja heistä ohitse pyrkien.

Mutta kaikkihan me tiedämme, ettei urheilussa ole pohjimmiltaan kyse suorituksista. Tai on, mutta ne ovat vain loppunäytös. Kyse on tarinasta. Ihmisistä - joukkuelajeissa lisäksi yhteistyöstä. Kuinka kasa satunnaisia yksilöitä saattaakin muodostaa jotain keskenään toimivaa! Joukkueurheilussa tarina kirjoittaa itseänsä treeneissä, peleissä, saunailloissa, Duck Huntin MM-kisoissa. Loppunäytös on toki draaman huippukohta, jännittävä spektaakkeli sinänsä. Siksi satunnainen katsoja voi oikein hyvin nauttia yksittäisestä pelistä ja ihailla urheilijoiden suorituksia. Mutta ihminen kaipaa tarinaa. Pelistä tulee jotain enemmän kun tiedät sen pelaajista jotain. Miten he ovat päässeet siihen pisteeseen, historiasta. Siitä tulee henkilökohtaista. Olet fani.

Pelaajille, valmentajille, tuomareille ja muille toimijoille peli ei koskaan ole vain peli. Se on yhdessä kirjoitettava jatkuva tarina, johon jokaisella teolla on vaikutuksensa.

Siksi tämä ei ole minun näköiseni joukkue. Eikä vaikka Liiman näköinen, eikä Kinkku-Esan, Konootin tai kenenkään muun yksittäisen hahmon. Se näyttää meiltä kaikilta yhdessä. KRR on ryhmä hienoja, persoonallisia ja erilaisia yksilöitä, joita pitää yhdessä rakkaus, kunnioitus ja tahto tehdä yhdessä hyvin. Niin radalla kuin sen ulkopuolellakin. Tämä joukkue on täynnä ihmisiä, jotka muuttavat sanat teoiksi. Siksi me olemme vahvoja.

Me olemme monta, me olemme yksi. Me olemme Kallio Rolling Rainbow.