Kirjoittanut: Tuuli Saksala

Santiago de Chilen kukkulan reunalla, jyrkän rinteen suojassa, eläintarhan tuntumassa kohoavat portaat ohjaavat runoilijan taloon. Pablo Neruda tiesi, miten asua. Chilen pääkaupungin lukaali La Chascona rakentui monesta palasta - tai paremminkin talosesta, joista jokaiseen vierailijan on mentävä ulkokautta. Ja kaikissa talon osissa on jotain, mikä muistuttaa Andien maininkien kirjoittajan suuresta rakkaudesta, merestä.

Nerudan lukuhuoneen lattia narisee kuin mummo merihädässä ja lattian pinta viettää vinoon. Innokas matkaoppaamme kertoo, että talon valtias halusi huoneensa muistuttavan laivan kantta. Natina muistuttaa vanhasta puisesta rahtilaivasta, eikä tasapainon pitäminen kaltevalla pinnalla anna unohtaa merimiehen arkipäivää.

Sota on sotaa muuallakin kuin oikealla rintamalla tai sokaistuneen raivon vallassa tehdyissä ohjusiskuissa. Sota voi olla sitä kuuluisaa yhdenkin miehen sotaa, ylivoiman oikeudeton agressio ja tuhovoima ovat samaa kuin oikeassa sodassa.

Sota voi ottaa vaikka kunnallis-kaavoituksellisen muodon, sotatantereina ihmisten kotipihat ja asuinkulmat. Näin kävi 1970-luvulla Suomessa, Vantaalla.

Olipa siellä ennen Orrelan omenapuutarhainen huvila satavuotiaasta hirrestä. Oli maisema ja koti, talossa kirjailijan työhuone hedelmäpuutarhaan katsellen.

Siellä Juhani Peltonen kirjoitti sellaisenkin romaanin, jonka nimi oli Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä. Ja muita.

Kirjoittanut: Tuomas Karemo

He tekivät sen taas. Tänäkin kesänä uutistoimittajat ovat onnistuneet virittämään svengaavan jännitysnäytelmän niinkin raflaavasta aiheesta kuin mansikka. Kotimaisen mansikkasadon kypsymisestä ja muovirasioihin päätymisestä on tullut journalismin laji vailla vertaa. Miten kypsyy? Mikä on tilanne nyt? Joko punastelevat? Kuhmossa parhaat, etelässä vetiset! Maksoi mitä maksoi! Koska mansikka-aihe kantaa joka kesä, voisivat päätoimittajat varioida hittituotetta ja aloittaa pakastemustikoiden tilanteen seuraaminen. Tässä aiheita: pussittamisen salat, Suomen paras pakasteallas, Neljä pakastemustikkaa pantiin vierekkäin - me testasimme nopeimmin sulavan, julkkikset koemaistavat.

Kirjoittanut: Tuomas Karemo

He tekivät sen taas. Tänäkin kesänä uutistoimittajat ovat onnistuneet virittämään svengaavan jännitysnäytelmän niinkin raflaavasta aiheesta kuin mansikka. Kotimaisen mansikkasadon kypsymisestä ja muovirasioihin päätymisestä on tullut journalismin laji vailla vertaa. Miten kypsyy? Mikä on tilanne nyt? Joko punastelevat? Kuhmossa parhaat, etelässä vetiset! Maksoi mitä maksoi! Koska mansikka-aihe kantaa joka kesä, voisivat päätoimittajat varioida hittituotetta ja aloittaa pakastemustikoiden tilanteen seuraaminen. Tässä aiheita: pussittamisen salat, Suomen paras pakasteallas, Neljä pakastemustikkaa pantiin vierekkäin - me testasimme nopeimmin sulavan, julkkikset koemaistavat.

Kirjoittanut: Jonni Roos

Joka kevät tartun suureen kirjaan, jota luen intohimoisesti jokaisen liikenevän ajan, siitäkin huolimatta, että olen lukenut sen moneen kertaan. Kyseessä on Otavan Suuri puutarhakirja. Se on alkujaan ruotsalainen kotipuutarhan yleistietoteos, jossa on kuvia ruotsalaisista kotipuutarhoista, tietoa kasvilajikkeista, hedelmäpuista, maan muokkauksesta ja myös rakennusohjeita erilaisten puutarharakennelmien tekemiseksi. Kirjan kuvat henkivät seitsemänkymmentä ja kahdeksankymmentälukujen vaihteen estetiikkaa, niin että luulen niiden olevan liian epämuodikkaita suurimmalle osalle tämän päivän kotipuutarhureista. En minäkään niistä kaikista pidä, mutta silti selailen mielelläni kirjan ideoita, vaikka vanhentuneitakin, mitä monimuotoisimmiksi rivitalopihoiksi tai omakotitalon salaisiksi hedelmätarhoiksi. Erityinen suosikkini kirjan kuvien joukossa on pieni valokuva vanhasta puuportista. Portti on valkoinen, ristikkomainen, ja se on selvästikin tehty viimeistä piirtoa myöten huolellisesti. Monen vuoden ajan aioin rakentaa sellaisen portin itselleni. Tämä into on jo laantunut, ja olen huomannut, että voin iloita tuosta portista ihan vain näinkin, kirjan kuvana. Vaan ehkä jonakin päivänä silti teenkin kirjan kuvan mukaisen suosikkiporttini, jos osaan.

Kirjoittanut: Riikka Lampinen

Vein sanomalehtiä taloyhtiön paperinkeräysastiaan ja huomasin, että joku oli viskannut sinne vinon pinon vanhoja kirjoja. Ongin parempaan talteen mm. 1940-luvun taskupainokset Herttuatar Huimapää, Drama i Hollywood ja Filmisankarit silmukassa.

Kun muutamaa kuukautta myöhemmin makasin flunssassa, tulin hamunneeksi hyllystä teoksen Drama i Hollywood. Ajattelin näet yhdistää huvin ja hyödyn eli verestää ruotsiani uppoutumalla tähän vauhdikkaanoloiseen salapoliisiromaaniin.

Mutta kirjan välistä tipahtikin kaksi koneella kirjoitettua arkkia. Haa, rakkauskirje?! Mutta ei - vuonna 1956 päivätyn kirjeen otsikko kuului rehdin asiallisesti: "Arvoisa opettajani, rehtori herra X". Kirjeluonnoksen oli laatinut nuorukainen, jota kutsun tässä vaikkapa nimellä Jyrki. Hän aloitti kirjeensä jotakuinkin näin:

Kaikkihan ovat joskus ihmetelleet, mitä elämä on. Ja parhaat vastaukset löytyvät niin tähän kuin muihinkin asioihin postikorteista ja t-paidoista. Halvat kliseet pitävät joskus sisällään äärettömän arvokkaita ajatuksia. Ja se halpa, ja yksinkertainen ajatus, jonka haluan tuoda esiin on, että elämä on sitä, miksi sen itse tekee.

Äkkiseltään tulee tuskin edes ajatelleeksi, miten totta se on. Jos haluan pitää hauskan päivän, niin todennäköisesti voin tehdä niin yksinkertaisesti etsimällä päivän mittaan asioita, jotka tuottavat iloa. Jos taas haluan pitää synkeän päivän, niin sekin onnistuu. Minun tarvitsee vain päättää heti aamusta alkaen etsiä asioita, jotka menevät pieleen. Pohjimmiltaan se on näin yksinkertaista. Ajatus, johon mieleni kohdistan kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi. On siis väliä sillä, pitelenkö mielessäni synkeyttä, vaiko iloa. Aivan samoin, kuin synkeydellä on taipumus kasvaa ja vahvistua, jos sitä ruokitaan, samoin ilo tai onnellisuus lisääntyy ja kasvaa sitä mukaa kun alan kiinnittää huomiota ympäristön tarjoamiin loppumattomiin ilon aiheisiin. Näin ajateltuna elämä on joka hetki käsissäni.

Kirjoittanut: Katri Henriksson

Muutossa tuli käytyä koko omaisuus läpi. Laatikot täyttyivät luvattoman hitaasti, sillä unohduin lattialle selailemaan kirjoja. Jäin miettimään niitä tarinoita, jotka olivat olleet piilossa kirjahyllyssäni. Yhden keinahtelevan pinon päällimmäisenä lojui haalistunut Italo Calvinon kirja Jos talviyönä matkamies. Se oli maannut hyllyn kätköissä yli kaksikymmentä vuotta.

Calvinon kirjan päähenkilö on kirjan Lukija itse. Lukija ehtii uppoutua tarinaan vain hetkeksi, kun hän huomaakin lukevansa kirjaa, jossa ensimmäinen painoarkki toistuu yhä uudelleen. Viallinen kappale vaihdetaan kirjakaupassa toiseen, mutta Lukijan sekaannukset eivät pääty tähän. Tarina katkeaa jännittävässä kohdassa - ja jälleen alkaa uusi tarina, katketakseen jälleen kerran kesken.

Kirjoittanut: Katri Henriksson

Muutossa tuli käytyä koko omaisuus läpi. Laatikot täyttyivät luvattoman hitaasti, sillä unohduin lattialle selailemaan kirjoja. Jäin miettimään niitä tarinoita, jotka olivat olleet piilossa kirjahyllyssäni. Yhden keinahtelevan pinon päällimmäisenä lojui haalistunut Italo Calvinon kirja Jos talviyönä matkamies. Se oli maannut hyllyn kätköissä yli kaksikymmentä vuotta.

Calvinon kirjan päähenkilö on kirjan Lukija itse. Lukija ehtii uppoutua tarinaan vain hetkeksi, kun hän huomaakin lukevansa kirjaa, jossa ensimmäinen painoarkki toistuu yhä uudelleen. Viallinen kappale vaihdetaan kirjakaupassa toiseen, mutta Lukijan sekaannukset eivät pääty tähän. Tarina katkeaa jännittävässä kohdassa - ja jälleen alkaa uusi tarina, katketakseen jälleen kerran kesken.

Kirjoittanut: Liisa Vihmanen

Sanotaan, että kun tuntee ihmisen kirjahyllyn sisällön, tuntee ihmisen. Siksi olenkin sirotellut kirjahyllyni niteet mitä parhaimpaan epäjärjestykseen. Niin että ilman korkeampaa matematiikkaa ei kirjahyllyn sisältö tarjoa johtolankaa sen omistajan sielunelämään. Näkyvillä on ainoastaan luova kaaos.

Miksi tämä sotku? Siksi, että tunnen sen johtolangan, jota yritän piilottaa. Olen nimittäin viehtynyt katastrofeihin. Sodat, joukkomurhat, pommit, keskitysleirit, kusipäiset diktaattorit, ja kaikki muu ihmiskunnan visva saa yllättävän suuren osan aiheista kirjojeni joukossa. Selitän itselleni että olen kiinnostunut lähihistoriasta, että on tunnettava ihmiskunnan menneisyys jotta voisi ymmärtää nykypäivää. Astun aiheen yläpuolelle uskottelemalla, että koska olen eettisesti sivistynyt, haluan kohdata ihmisen pimeät puolet ja oppia niistä. Pohdin natsipähkinää kun syön aamumuroja. Mitä olisin itse tehnyt, jos olisin elänyt toisen maailmansodan aikaan?