Kirjoittanut: Niina Mäkeläinen

Kun ihminen kohtaa ikuisen jään, ihminen sekoaa. Tämän todistin vähän aikaa sitten Argentiinassa, erään katamaraanin kannella.

Olin lentänyt Patagoniaan, maailman toiselle laidalle nähdäkseni ja kuullakseni jäätikön. Grönlannissa asuneen ystäväni mukaan jäätikön murtumisen kuuleminen vastaa kymmenen vuoden sinfoniakonsertteja.

Kirjoittanut: Marija Skara

Kuningas Oidipus ei ollut harmillinen kaveri vain siksi, että hän sattui vahingossa menemään äitinsä kanssa naimisiin – se oli selvä homma jo alusta lähtien, sillä kohtalo oli määrännyt tästä liitosta.

Aristoteles määritteli runousopissaan traagisen sankarin ominaisuuksia ja luonteen piirteitä, traagisen Oidipuksesta tekikin hänen luonteensa. Onnettomaan loppuun ajoi niin kutsuttu "traaginen erehdys". Teko, joka vapaaehtoisuudesta huolimatta oli sidottu olosuhteisiin tai tietämättömyyteen.

Hyvät kuulijat, lukuisten viime aikoina yhteiskunnassamme ilmenneiden teknisten ongelmien vuoksi tässäkin päiväkirjamerkinnässä luetellaan lukuisia teknisiä ongelmia. Pahoittelen ensinnäkin sitä, että teknisten syiden vuoksi en ole tekniikan asiantuntija, mikä saattaa vaikuttaa siihen, mitä jäljempänä esitetään. Pahoittelen myös, että teknisistä syistä joudun olemaan sanoissani lyhempi kuin olisi tarpeen.

Hyvät matkustajat. Tämä juna, kuten useimmat muutkin junat viime aikoina, on myöhässä teknisten syiden vuoksi vähintään kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi minibistrokärrymyyntimme ei teknisten syiden vuoksi pääse tänäänkään kiertämään junaosastoissa. Ja huomio vielä, pienen teknisen ongelman vuoksi ostoksia voi tänään tehdä poikkeuksellisesti vain käteisellä.

Kirjoittanut Liisa Vihmanen:

On raaka totuus että rahakukkaro vaikuttaa kulttuurin kuluttamiseen. Jos minulla ei ole rahaa, en mene oopperaan, en osta levyjä enkä käy elokuvissa. Sen sijaan laulan suihkussa, kopioin laittomasti musiikkia ja katson toissavuoden kassamagneetteja televisiosta. Siksi on pakko palata perusasioiden äärelle. Olen nimittäin huolestunut Suomen varakkaimmista henkilöistä ja heidän palkkakehityksestään, ja sen vaikutuksesta suomalaiseen kulttuurielämään.

Nokialaiset ovat pudonneet palkkakehityksen kärjestä, kirjoittaa Hesari! Mitä ihmettä? Lasketaanko Nokiassa palkkoja ilman että väki napisee? Jos tämä suuntaus jatkuu, pian Nokia sponsoroi enää kirpputoreja ja pitäjän runonlausunta tilaisuuksia. Jos Nokian johtajille ei makseta kunnon korvauksia vaan nipistetään nollia neljännesvuosittain, niin pian olemme tilanteessa, jossa joudumme K-kaupan kassalla sujauttamaan ylimääräiset kolikkomme lipaskeräykseen Olli-Pekka Kallasvuon taloudellisen tilanteen pelastamiseksi. Sillä toki muistamme, että Olli-Pekka on ollut ennenkin rahapulassa, kun perheen ulkomaantuliaiset juuttuivat tulliin. Toinen vaihtoehto voisi olla yksi sentti jokaisesta ostetusta maalaismaksamakkaratuubista Olli-Pekan hyväksi. Siitä tavallisesta maksamakkarasta voisi sitten mennä se sentti saimaan kuuteille.

Kirjoittanut: Tuuli Saksala

Minä kavahdan onnellisia loppuja. Elokuvateatterin valojen taas syttyessä koen riittämättömän tunteen, jos pariskunta saa lopulta toisensa ja maailma pelastuu. Suljen kirjan kärsimättömänä, kun viimeisen lauseen jälkeen päähenkilö ei menetäkään henkeään tai vähintäänkin itseään. "Harmillista", ajattelen ja niputan tarinat viihdekirjallisuuden valtavaan kaanoniin.

Olisi helppoa ajatella, että onnelliset loput merkitsevät minulle valmiiksi pureskeltua viihdettä vain sen vuoksi, että esimerkiksi romanttisen kirjallisuuden genressä onnelliset loput kuuluvat asiaan. Kyllä minä pidän romanttisestakin kirjallisuudesta, kunhan tarinat vain eivät lopu liian onnellisesti. En tyydy myöskään selitykseen, jossa tuottaja leikkaa elokuvan myyvään versioon onnellisen lopun ja ohjaajaparka saa tarinan onnettoman päätöksen yleisön katsottavaksi vain erikoistilanteissa.

Arvostan sellaista taidetta, joka arvostaa yleisöään. Se, että arvostaa yleisöään ei ole sama kuin että kosiskelee yleisöään. Se, että arvostaa yleisöä tarkoittaa, että antaa arvoa yleisölle sellaisena kuin yleisö on. Mielestäni tehdään liian paljon sellaista taidetta, taiteen eri aloilla, jonka lähtökohtana on ajatus, että yleisössä on jotain vikaa. Että yleisön pitää muuttua. Yleisö muka odottaa tai haluaa vääriä asioita. Yleisö on tyhmä ja ymmärtämätön. Yleisö on muutoksen este, staattinen ja konservatiivinen.

Tai sitten yleisöllä ei ole mitään väliä, tärkeintä on vaikkapa teatteri, niin kuin Jumalan teatterin nuoret urhot vuonna 1987 ajattelivat syytäessään paskaa katsomoon. Heidän koko huomionsa oli siinä, kuinka mätä laitosteatteri oli, ja kuinka vaikeaa nuorten teatterintekijöiden oli päästä esiin. Ei heitä kiinnostanut yleisö. Heitä kiinnosti, että he pääsisivät itse esiintymään ja tekemään poliittisesti vaikuttavaa teatteria.

Minulla on sellainen tunne, että ymmärrämme aika huonosti sitä, miten taide vaikuttaa silloin kun se vaikuttaa. Tiedättehän, se tunne, että jokin teos jollakin tavalla koskettaa, pysyttää, havahduttaa tai ehkä antaa pienen sähköiskua muistuttavan kokemuksen. Rehellisesti on sanottava, että koen harvoin sellaista taiteen äärellä, mikä ei tarkoita että taide olisi huonoa, vaan että juuri minua oikeasti koskettavia teoksia sittenkin on aika vähän. Ne samat teokset, jotka minä ohitan olan kohautuksella voivat kuitenkin koskettaa ketä tahansa muuta, ja siksi on aina oltava varovainen kun ryhtyy väittämään, että jollakin teoksella ei ole arvoa.

Kirjoittanut: Liisa Vihmanen

Olen takinkääntäjä. Tuttavani muistelevat kuinka vielä puoli vuotta sitten vannoin ja vakuutin, etten ikipäivänä hanki Suomesta kesämökkiä. Perusteluni keskittyivät lyhyisiin kesiin, hyttysiin, grillimakkaran vetisyyteen ja maaseutukylien muuttumiseen prisman parkkipaikoiksi. En voinut käsittää, miksi ihmiset lähtivät kotoaan kaupungista mukavuuksien äärestä palelemaan pimeisiin ulkovessoihin ja tiskaamaan ämpärissä muoviastioita.

Ja nyt siis kävi niin, että aamuna eräänä havaitsin haluavani kesämökin, Suomesta. En tiedä mitä yön aikana oli tapahtunut, mutta paluuta ei ollut. Kävin katsomassa kaikenlaisia metsän reunassa sijaitsevia hökkeleitä, joita väitettiin kesämökeiksi. Useimmissa haisi ummehtuneelle, piha kasvoi metrin heinää ja sisustukseen käytetyt lastulevyt kupruilivat. Homeesta en aina edes viitsinyt kysellä, sillä sen olemassaolo oli ilmiselvä. Kerta toisensa jälkeen masennuin, kun tajusin, kuinka rajallinen mökkibudjettini tosiasiassa oli. Näin siitäkin huolimatta, etten kaivannut omaa rantaa. Laskin mielessäni, kuinka paljon ranta tulisi maksamaan ja ynnäsin yhtälöön lämpimän uimaveden päivät juhannuksesta jaakonpäivään ja tulos oli, että sillä rahalla taitaisi jo vuokrata kokonaisen uimahallin omaan käyttöön aina tarpeen mukaan.

Mutta toivoa ei pidä heittää. Tiesin, että jossakin päin, kohtuullisella säteellä Helsingistä on se siisti nurmipihainen mummonmökki joka on lastulevyvapaa ja jonka tupaa lämmittää leivinuuni. Uskoin, etten ollut ainoa, joka kammosi umpimäntysisustuksia ja pahkasta vuoltuja ovenkahvoja. Ja niin kävi, että etsivä löysi.

Mutta nyt onneani on alkanut varjostaa kysymys, jonka olemassaolon olen toki tiennyt, mutta johon vastaamista en aikaisemmin pitänyt tarpeellisena: Mitä siellä mökillä oikein tehdään? Tietysti aika menee paljolti siihen, että niitä mukavuuksia ei ole, joten vesi on nostettava kaivosta, tiskit on tiskattava itse ja niin edelleen. Mutta eihän siinä koko päivää mene. Sitten keksin tikkataulun, ja muistin nuorena olleeni aika haka tikanheitossa. Entä veisinkö mökille kaikki ne kirjat, joita en kotona jaksanut lukea ja kiduttaisin itseäni niiden pakkolukemisella? Hankkisinko trampoliinin? Opettelisin uudelleen neulomaan ja kutoisin koko perheelle iloiset kirjoneulevillapaidat? Naistenlehdestä luin, että mökillä voi antaa sisäisen taiteilijansa tulla esiin, mutta siitä näin jo niin monta kauhistuttavaa esimerkkiä mökkikohteita kierrellessäni, että taidan pitää oman sisäisen taiteilijani visusti piilossa.

En ole tähän mennessä vielä keksinyt, mitä tuleva mökkikausi oikein pitää sisällään, mutta saattaahan olla niinkin että olen oikeilla jäljillä kun en tiedä mitä mökillä tehdään. Entä jos en tekisikään mitään erikoista?

Kirjoittanut: Liisa Vihmanen

Satoi kaatamalla. Jonotin muiden turistien kanssa vasta-avattuun museoon Pariisissa, Eiffel-tornin juurella. Jono kiemurteli edessäni kulkevassa nauhakarsinassa ja takanani supistiin jotakin puolentoistatunnin odotuksesta. Puolen tunnin kuluttua kohdalleni pysähtyi mies nimilappu rinnassa ja kysyi, olivatko seuralaiseni alle 18-vuotiaita. Vastasin myöntävästi ja meidät ohjattiin jonon ohitse suoraan sisälle.

Museé quai Branly kokoaa yhteen rakennukseen aiemmin eri puolilla Pariisia sijainneet kansatieteelliset kokoelmat. Erityisen suuri on Oseaniaa esittelevä osuus, mutta maantieteellisesti museossa liikutaan Australiasta Amerikkaan.

Kirjoittanut: Niina Mäkeläinen

Olen aina pitänyt ruotsalaisdekkaristi Liza Marklundia lähinnä rasittavana tapauksena. Marklundin yksiulotteisissa tarinoissa tosikko sankaritoimittaja kirjoittaa ylivertaisia artikkeleita ja ratkoo rikoksia. Henkilön ristiriita on siinä, että hän sattuu olemaan nainen miehisessä toimintaympäristössä. Tätä sukupuolen problematiikkaa Marklund sitten käsittelee niin rautalangasta vääntäen, että pöljempääkin haukotuttaa.

Näin ollen en paljon korvaani lotkauttanut, kun viime keväänä Suomessa ilmestyi Marklundin yhdessä Lotta Snickaren kanssa kirjoittama feminismin opaskirja Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan.