Kansanmusiikin ilta

Kansanmusiikki ja populaari
Pakina: Vesa Kurkela

Musiikin alueella vallitsee kiintoisa vastakkaisuus. Useimmat musiikin tekijät – säveltäjät ja artistit – haluavat saada näkyvyyttä itselleen. Ilman julkisuutta muusikkojen on vaikea löytää yleisöä, ja säveltäjien laulut jäävät helposti pöytälaatikkoon. Silti valtaosa musiikin tekijöistä kavahtaa niin sanottua hömppäjulkisuutta. Halutaan olla tunnettuja, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Halutaan olla arvokkaasti suosittuja. Kansanmusiikki ja sen tekijät eivät tee tässä poikkeusta.

Kansanmusiikin erityispiirre on sen voimakas liittyminen kansallisuusaatteeseen. Jo 1700-luvun puolivälissä skotlantilaiset keksivät, että heidän vanhat pentatoniset laulunsa olivat osoitus oman kulttuurin voimasta. Omien kansallisten laulujen avulla voitiin ottaa ylpeää etäisyyttä englantilaisiin, jotka olivat vieneet Skotlannilta itsenäisyyden. Toiset kansakunnat seurasivat perässä – Suomikin yhtenä viimeisistä 1800-luvun puolivälissä, kun täällä ryhdyttiin julkaisemaan sovituksia mollikansanlauluista säätyläisten käyttöön.

Kansanmusiikki on edelleen kansallismusiikkia, ja monet kansanmuusikot ovat onnistuneet käyttämään kansallista symboliikkaa myös hyväkseen omassa taiteessaan ja julkisuuskuvassaan. Kansallisen musiikin markkinoilla on tosin kova tungos. Sibeliuksen vanavedessä siellä ovat menestyneet loistavasti myös niin sanotun taidemusiikin tekijät. Toisaalta myös suomalainen tango ja muu iskelmä ovat jo nousseet kansallisen musiikin ytimeen. Ja suomirock odottaa vain vuoroaan.

Kansanmusiikkia siinä muodossa, kuin herrat Armas Otto Väisänen ja Erkki Ala-Könni sitä tallensivat, ei ole enää olemassa – paitsi tietenkin arkistoissa. Jo vuosikymmeniä sitten kansanmusiikista tuli osa populaarikulttuuria. Sen tunnetuimmat tekijät ovat korkeakoulun käyneitä ammattimuusikoita. Etujoukon taustalla on tosin vielä suhteellisen laaja harrastajakunta, mutta heistäkin useimmilla on musiikkiopiston putki takanaan. Kansanmusiikki on koulutettujen taidetta ja yhä vähäisemmässä määrin itseoppineiden itseilmaisua.

Uusi kansanmusiikki onkin pääosin populaarimusiikkia. Sillä on oma julkisuutensa, kriitikkokuntansa, omat lehtensä, levy-yhtiönsä ja faninsa. Jopa videoita on julkaistu. Tässä ei ole mitään kummallista. Nykyisessä maailmassa suurin osa musiikista on populaarimusiikkia: siis musiikkia joka perustuu tallenteiden kauppaan, on globaalisti medioitua ja julkisuushakuista. Myös Luciano Pavarotti oli kiistatta populaarimuusikko, vaikka samalla klassisen laulutaiteen fantastinen tulkitsija.

Kansanmusiikki on populaarimusiikkia, mutta onko se oikeasti suosittua? Ja pitäisikö sen olla? Se ei tietenkään ole suosittua samalla tavalla kuin Madonna tai Michael Jackson ovat olleet. Kansanmusiikki on silti ainakin Suomessa melkein yhtä tunnettua: jokainen meistä tunnistaa kansanmusiikkiesityksen muista tyyleistä ¬– riippumatta siitä pitääkö hän siitä vai ei. Kaikki eivät kansanmusiikista välttämättä pidä, mutta aika monet silti arvostavat. Tämä on kansanmusiikin ammattilaisen kannalta melko haastavaa. Kissa kiitoksella elää, mutta tuskin kansanmuusikko. Arvostus tosin auttaa apurahojen ja tuotantotuen saamisessa, ja isänmaallisiin juhliin saa nykypelimanni helpommin keikan kuin rockmuusikko.

Vesa Kurkela
Professori (populaarimusiikin tutkimus)
Sibelius-Akatemia & Tampereen yliopisto