Skip navigation.
Home

Viitteitä lähetykseen 14.11,2008

Lähetyksen musiikki oli tällä kertaa Mozartia, Divertimento D-duuri KV-334 2. osa. Soittajana Lener Quartet. Kaanonkeskustelun taustalla vaikutti John Kobalin toimittama Top 100 Movies (1988).

Kemppisen mainitsemat "ensimmäiset elokuvakirjat" olivat Roland af Hällströmin Filmi - aikamme kuva (Gummerus, 1936) ja Arthur Knightin Elävät kuvat (1957, suom. 1960 Akateeminen filmikerho).

Donnerin mainitsema Münchhausen -elokuva lienee samanniminen Josef von Bakyn ohjaus vuodelta 1943.

Kemppinen kehui ensimmäisenä "kolahduksenaan" Alain Resnais'n elokuvaa Hiroshima Mon Amour (1959). Kehuja sai myös Francois Truffaut'n Jules et Jim (1962).

Bloginpitäjä haluaa kehua mainittujen David Lynchin Lost Highway (1997) ja Mulholland Drive (2001) -elokuvien lisäksi etenkin Lynchin uusinta elokuvaa, Inland Empirea (2006).

Puheena olleesta Henri Langlois'ta on kirjoitettu elämäkerta (Richard Roud: A Passion for Films: Henri Langlois and the Cinematheque Francaise).

Donnerin kirja Bergmanista (Djävulens ansikte) ilmestyi alunperin 1962, suom. nimellä Paholaisen kasvot, 1967.

Juhani Forsberg mainitsi mieltyneensä Josef Heifitzin elokuvaan Tsehovin novellista Nainen ja sylikoira (1960)

Kemppisen viittaama venäläinen Päällysviitta -elokuva on luultavasti Aleksei Batalovin ohjaus vuodelta 1959.

Donner mainitsi substanssia ja viihdettä sisältävistä elokuvista Uli Edelin Baader-Meinhof Komplexin (2008) sekä Phyllida Lloydin Mamma Mia! (2008).

kriitikko-Kemppinen?

Sanoit olleesi "...sentään Elokuva-aitan entinen kriitikko"-
Muistini mukaan olit nimen omaan Kino-lehdessä kanssani yhtäaikaa kritisoimassa. Vai olitko myös Elokuva-aitassa?
Muistini heittää viime vuosituhannen kirjoitteluista... valista miestä!
Terveisin Matti Pajula

Nuorison elokuvamausta

Tasokasta keskustelua, kerta toisensa jälkeen.

Väittäisin, että monelle nykytyyliin tottuneelle vanhempien elokuvien kerronta on hieman hankalaa. Itseäni vaivaa monissa Hollywoodin kultakauden elokuvissa se, kun ne eivät kerta kaikkiaan voi olla höpöttämättä hetkeäkään! Hyviä teoksia löytynee kuitenkin sekä uusien että vanhojen elokuvien joukosta, ja kaikessa on puolensa. Mielestäni joskus on huvittavaa, kuinka elokuvakriitikot kieltäytyvät kritisoimasta joitain kanonisoituja (etenkin 40-luvun amerikkalaisia) teoksia, vaikka niistä löytyisi millaisia hölmöyksiä tahansa. Opetetaanko tätä elokuvakouluissa?

Mieleeni tuli listalta puuttuva ohjaaja Krzysztof Kiéslowski, joka nousi väritrilogiallaan uskoakseni myös hieman nuoremman polven suosioon ilman että kukaan osasi ääntää hänen etunimeään.

Pakko huomauttaa lopuksi kun kiusaa: ei Rushdie:n loppua äännetä 'dai', vaan 'di'!