Kerro radion puolenpäivän kellonlyönteihin liittyviä muistoja ja tarinoita

Ensimmäinen muistoni puolenpäivän kelloista on 70-luvun puolenvälin tietämiltä, jolloin olimme tätini luona porissa. lunta oli satanut kyläilyillan aikana niin paljon, että emme päässeet pikkutoyotallamme kokemäelle. Jouduimme siis jäämään tädin luo yöksi. Seuraavana päivänä kuulin kellot tätini radiosta.

Yhä tänään, kun kuulen puolenpäivän kellot, tulee mieleeni tuo tapahtuma ja näen silmissäni sen lipaston, jonka päällä radio oli sekä pihan vataisat lumikinokset josta lähdimme kaivamaan autoa esiin.

Äiti tekee lettuja ja aurinkopaistaa. Kellot lyövät rauhallisesti.
Pliis ei saa vaihtaa kelloja nopeammiksi.

Uudet klo 12 kellot kuulostavat iloisemmilta ja kirkkaammilta kuin vanhat. Vanhat ovat liiankin jyhkeät ja jäyhät, ehkä. Mutta odotan vielä miltä uudet kuulostavat radiosta. Sitten tiedän.

Maatalon kiireisinä kesäpäivinä oli ihanaa päästä heinäpellolta päiväkahville tuvan pöydän ääreen ja kuunnella keskipäivän lyönnit. Siihen liittyivät mietelauseet, STT:n uutiset ja sää.

Lauantaisiivouksen huipentuma ympäri vuoden oli myös puhdas tupa ja kahvin tuoksu. Tämän arjen pikku ilon kruunasi Turun tuomiokirkon kellojen lyönti ja mietelauseet. Toivoisin vielä nykyäänkin, että saisin siivottua puoleen päivään mennessä ja voisin nauttia samanlaisesta hetkestä radion ääressä. Kellojen tunnelma on pyhä!

Lapsuudessani 1960-luvulla vietimme kesiä saaressa Savossa. Kuuntelimme usein radiota. Lounasaika osui usein puoleenpäivään ja silloin kuuntelimme Päivän mietelauseen ja Turun tuomiokirkon kellojen lyönnit. Mieleeni on jäänyt loppukesä 1968, jolloin Tsekkoslovakian miehityksen takia radio oli auki tavallista useammin. Tuomiokirkon kellojen juhlallinen sointi sekaantuu muistoissani jatkuviin uutislähtetyksiin, "täällä Lieko Zahovalova, Praha..." Kirkonkellot loivat lapsenmieleeni turvallisuuden tuntua, vaikka uutiset olivat levottomuutta herättäviä sinä kesänä, ja aikuisest olivat selvästi huolissaan.
Rakastan kirkonkellojen ääntä.

Turun tuomiokirkon kellojen lyönnit muistuttavat vieläkin lapsuusvuosista kotona ennen kouluunmenoa. Radio oli auki varsinkin puolenpäivän aikaan uutisia odoteltaessa. Lapsuudenkotia eikä äitiä ja isää kotipuuhissa ole ollut enää pitkään aikaan mutta edelleen kellojen äänistä tulee hyvä ja turvallinen olo. kun Onneksi uusi äänitys ei sentään muuttanut tuota sointia liikaa!

Jos kerran ilmoitetaan, että Turun tuomiokirkon kello lyö 12, tulee nauhoituksen vastata nykytodellisuutta. Kun asun Turussa, olen muutaman kerran seissyt kirkon vieressä radio mukanani, kuulokkeet korvilla ja verrannut radion vanhaa äänitettä ja tämän hetken todellisuutta. Vanha on tosi samea ja kulunut, äänenkorkeus ja kokonaissointi eivät vastaa luonnossa kuuluvaa äänimaisemaa. Kiitos Ylelle ystävällisestä vaivannäöstä ja uudesta äänitteestä. Ei Turku sentään ole vain muinaismuisto! Aaro Hurskainen

Asuimme Hakkenpään sahan pienen puisen konttorirakennuksen asunnossa. Ensimmäinen muistoni Turun tuomiokirkon kelloista on su, kun kellot soivat radiossa ja äiti laittaa höyryävät kuoritut perunat pöydälle. Se hoyry näkyi hyvin ikkunan valoa vasten. Oli kiva käydä syömään. Tuomiokirkon kellot tekivat siitä jotenkin juhlallisen. Olisikohan ollut sunnuntai, niin ettei sahan pillikään häirinnyt kellojen ääntä. Olin alle viisivuotias silloin viisikummenluvun alkupuolella. Lasse Siren.

Olin pikkutyttö 50-luvun vaihteessa ja päivähoitopaikassa vanhemman pariskunnan luona. Muistan kun kutsuttiin syömään klo 12 Turun Tuomiokirkon kellojen lyödessä. Ruoka oli perusruokaa, perunoita, ruskeaa kastiketta, kenties lihapullia ja tomaattia. Oli turvallinen olo. Etenkin ennen vanhaisen tomaatin herkullisen tuoksun muistan aina kuullessani klo 12 kellojen lyönnit ja vaihdan jopa kanavaa Ylen 1:lle jos kuuntelen muuta kanavaa.

Olen kuuden vanha ja istun mummolan tuvassa hellan ääressä pikkujakkaralla. On keskipäivä ja päiväkahvin aika. Pappa laittaa hellan pesään tulta. Mummo on hakemassa vettä kaivosta. Mummolassa saa aina keskipäivällä suolaista kahvia. Pappa on tottunut merellä laivurina ollessaan aina juomaan merivesikahvia ja niinpä suolaa piristellään kahviin maallakin.

Papan puut ovat kauniita, vaaleita ja sileitä. Ne tuoksuvat hyvältä. Hän on kerännyt niitä meren rannoilta, sahannut, halkonut ja pinonnut ne kauniin tasaisiin pinoihin puuliiteriin. Hellan pesän vieressä on syvennys, jossa on aina kuivumassa sytykepuita. Pappa vuolee niistä kauniita lastuja ja asettelee niitä puiden väliin. Kuulehan Anna, pappa sanoo. En minä ole Anna vaan Anna-Maija. Anna sinä olet, se on hyvä nimi. Minullakin oli Anna niminen tyttö. Hänet otettiin pois kesken elämän kuukautta vaille 16-vuotiaana. Juuri oli ripille päässyt.

Tuli nuolee puita, pesä vetää hyvin. ”Annan sielu meni taivaaseen Jumalan tykö. Sinne me kaikki ollaan matkalla. Äitinsä oli päässyt sinne edellisenä vuonna 43-vuotiaana”.
Katselen tulta ja Annan sielu vilahtaa hellan pesästä hormin kautta taivaaseen. Niin vilahtaa sitten minunkin sieluni mummolan hormista, kun kuolen ripille päästyäni.
Radio on auki ja sieltä kuuluu pitkä litania Frankfurt am Main, Palma de Majorka, Las Palmas ja Turun tuomiokirkon kello lyö kaksitoista kertaa.

Olen koko ikäni asunut kuuloetäisyydellä Turun tuomiokirkosta, kuten myös isoäitini asui koko lapsuuteni ajan. Vietin alle kouluikäisenä ja myös pienenä koululaisena iltapäivät isoäidin luona, ja ihmettelin aina suuresti, miksi radion piti mäikätä täysillä, kun kellot löivät. Ne puolenpäivän lyönnit kun kuuluivat ihan ikkunaa avaamattakin "livenä" sisälle!

Nykyäänkin kelloilla on ihan käytännön merkitystä elämässäni: töihin juostessani jännittää aina, missä kohtaa Hämeenkatua kuulen tuomiokirkon kellon lyövän aamukahdeksan lyönnit, siitä tiedän ihan minuutilleen kuinka paljon tulen myöhästymään töistä!

Turkulaiset luultavasti pitävät uudesta äänityksestä, kun he ovat tottuneet kuulemaan sitä muutenkin. Olisin kuitenkin halunnut, vain radiosta niitä kuulleena, pitää vanhan äänityksen. Lapsuudesta saakka sitä kuulleena on tottunut siihen rauhalliseen ja juhlalliseen sointiin ja näinollen kuulosti uusi äänitys terävältä ja kiireiseltä. - Niinkuin nykyaikakin.
.

Muistoissani Tuomiokirkon kellojen 12 lyönti liittyy lauantaipäivän tunnelmaan. 60-luvun työläisperheessä lauantaipäivän muuttuminen vapaapäiväksi oli juhlaa.

Lauantaipäivään kuului räsymattojen tamppaus, itsekin yritin ’auttaa’ äitiä vaalean turkoosin värisellä mattotamppurilla. Pienen yksiön lattia pestiin mäntysuovalla hyväntuoksuiseksi.

Sitten käytiin Helsingin Hakaniemen torilla ja hallissa ostoksilla.
Kotiin tullessa käytiin Viipurinkadun leipomossa ja ostettiin juuri leivottua leipää. Melko usein leipä oli se sama, iso ja lämmin ja hyvälle tuoksuva hiivaleipä. Kotona keitettiin kahvit. Minä – kansakouluikäinen – sain puoli kuppia kahvia, puoli kuppia maitoa ja kolme lusikkaa sokeria! Ja lämmintä hiivaleipää lauantaimakkaran kanssa. Siinä sitä nautittaessa radiosta kuului Turun tuomiokirkon kellojen 12 lyöntiä. Oli lapsuus ja hyvä olla.

Vietin lapsuuden kesäni mummin luona Tainionkoskella Enso-Guzeitin toimihenkilöiden asuintalossa Harakalla. Tätini asui mummin kanssa. Hän oli metsäkonttorissa töissä ja tuli joka päivä kotiin syömään ruokatunnillaan. Kun Turun tuomikirkon kellojen lyönnnit ja päivän mietelauseet kuuluivat radiosta, näin pian ikkunasta tätini olevan tulossa syömään.Näiden kiireettömien, turvallisten päivien tunnelma rakkaiden, jo pois menneiden ihmisten kanssa on mahdollista tavoittaa kellojen lyöntejä kuunnellessa vielä nytkin, yli 50 vuoden jälkeen.

Äit kuari sipula. Leikka kurkku, kaata pääl etikliäme. Hellal porise soosi. Perunak kiahuva. Aurink paista.
Radiost kuuluva tuamiokirkon kello: plim plom, plim plom.
See tarkotta ett isän päivällistunt alka ja hänen pyärä renkkas krahiseva koht piha sannal. Hän niistä kuuluvaste, tule sisäl, heittä lakkis hyllyl, istu pöyttä ja otta Turu Sanoma. Sitt hän naura mul. Radios helise jo Kaisu Puuska-Joe ään.
Liisa Jalava-Peltonen

Olin turkulaisen paikallisraduo Robin Hoodin päätoimittaja vuodet 1991 - 2000. Toimitus sijaitsi puiston toisella laidalla, Turun kulttuurikeskuksen kolmannessa kerroksessa. Aloitimme puolen päivän lähetyksemme äänittämällä kellon lyönnit "livenä" RE- 50 mikrofoni studion ikkunanraosta ulos ja menoksi. Liikenteen äänet toivat sointiin oman elävän lisänsä. Minusta kellon lyönnit ilman liikenteen huminaa kuulostavatkin turhan "akateemiselta"

Turun Tuomiokirkon kellot lyövät kaksitoista. Olen työttömänä luovasta somistajan työstä jo viidettä vuotta ja nyt leivon pikkupullia keittiön pöydän päällä. On kiireetön tunne. Harras ja rauhallinen. Kellojen tasaiset lyönnit toivat tuolloin rauhaa ja ikäänkuin myös aikaa.
Tänä päivänä uudet lyönnit ovat nopeampia. Minulla on uusi elämä eli uusi työ jo kahdeksatta vuotta. Teen vuorotyötä kännykkätehtaalla. Nopeampi työtahti vailla luovuutta vailla hiljaisuutta. Miksi kellojen lyönnitkin piti nopeuttaa kun ihmisten tahtikin tänä päivänä on liian nopeaa, pakkotahtisesti nopeutettua kuin nopeutettu filmi, ei ole aikaa rauhoittua niinkuin pitäisi Sanan mukaan olla.
Kaipaan tälpual jokke oman kaupungin kirkonkellojen vanhoja keskipäivän lyöntejä.Kertokaa miksi uuden nauhoituksen myötä ne nopeutettiin ja millä systeemillä?

70-luvulla poikasena ollessa asuimme äitini kotitalossa. Talo oli suuri pohjalaistalo, katto korkealla, seinät leveällä. Tuvassa oli leveät lattialankut ja niitä runsaalla vedellä.

Muistoissani istun sillä lankkulattialla, räsymatot ovat rullalla oven vieressä menossa tampattavaksi. Äiti luutuaa lattiaa ja kirkonkellot soivat radiosta.

kirkonkellotkin kuvastavat nykyaikaa.ei hyvä näin.ehkä nuoremmille kyllä.kirkonkellojen soitto noin 25 vuotta taaksepäin,hienoinpia tunne-elämyksiä.Kotiavustajana menin vanhuksen luo kauppakassi oli painava ,olin väsynyt,mutta kun tulin sairaan vanhuksen luo siellä soi kellot ja muistaakseni Tuomas Anhava luki matkarertomuksia.---Siihen hävisi väsymys.Tuli kummallekin hyvä olo. Toinen muisto on Jouluaatto.sitä tunnetta ei voita mitkään uudet soitot.Voisikoha jotain arvokasta ja kaunista säilyttää uusille sukupolville.ja vielä yksi ihana muisto.olin nuori vasta vihitty.päivällä klo 12 jäkeen? peipposet lauloivat,se antoi vauhtia lauantaisiivoukseen.

Päiväkodissamme lopettelemme ruokailuhetkeä juuri kello kahdentoista aikaan. Samalla kun Turun tuomiokirkon kellot lyövät, laskemme lasten kanssa kello kahteentoista. Vanhemmat ovat toivoneet , että opettaisimme lapsille myös ruotsinkieltä päiväkodissa. Ja nyt me laskemme kellojenlyönnit ruoitsiksi. Aloitamme; kvart över, halv, kvart före, jämnt. Ett, två j.ne. Kun kello tulee "tolv", lapset jatkaa, "elva, tolva, luppakorva"! Sitten saa nousta pöydästä!
Ennen meillä oli postikortti-kuva kirkosta. Mutta se on hävinnyt jonnekin. Olisiko teillä hyvä kuva kirkosta, niin voisimme samalla katsoa kuvaa?

Terveisiä, Svartbäckin päiväkodin suomenkieliseltä osastolta.

5.4.2006.

Kuuntelin peräjälkeen useita kertoja 1965- ja 2006 -nauhoituksia.
Valitettavasti on niin että nyt tehdyssä nauhoituksessa kellojen
sointi on paljon kireämpi kuin vanhassa 1965 -tehdyssä.

Meillä oli perheen ilona reipas ja utelias kääpiöspanieli, Fani. Sen tapana oli päivällisen jälkeen nukahtaa nokkaunille keittiön sohvalle, jonka vieressä soi radio. Joka kerta, kun Turun tuomiokirkon kellot soitti12 lyönnit, koira heräsi, ja aloitti innokkaan haukunnan ja lopetti sen vasta kun kellojen kumu radiosta loppui ja sitten jatkoi keskenjääneitä uniaan.
Eräänä päivänä huomasin, ettei koira reagoinut mitenkään kellojen soittoon ja sama toistui seuraavanakin päivänä. Kun ruokakaan ei maistunut, veimme koiran eläinlääkärille, joka leikkasi koiralta märkäkohdun. Lääkäri sanoi, että koira leikkaus tehtiin viimetipassa – kohtu olisi kohta puhjennut ja se olisi tiennyt koiran kuolemaa. Hän kysyi, mistä tiesimme koiran olevan sairaana ja selitin tämän. Hän nauroi asialle makeasti.
Valitettavasti koiramme on jo omassa taivasosassaan, emmekä tiedä, miten suhtautuisi nyt uudelleen äänitettyyn kellojen kumuun.
Ovat pehmeämmät ja paremmat minun mielestä.

Lapsuus, koti, levollisuus.. Muistan lapsuuskotini, sen huonekalut, ääniä tuoksuja. Muistan radion, josta nuo kellot kuuluivat. Nyt radio ei enää toimi, mutta se sijaitsee nykyisessä kodissani kunniapaikalla ja odottaa korjaajaa. 60-luvun alussa syntyneen on vallannut monenlainen nostalgia. Turun tuomiokirkon kellot OVAT. Tuntuu, ettei niitä voi sen tarkemmin selittää, eikä muistojakaan tarkemmin eritellä. Ne vain ovat oleellinen osa elämää, ja ennen kaikkea rauhallista, ihmisen kokoista elämää.

On 60-luvun puoliväli Pohjanmaalla. Olen mummun ja papan luona päivät, kun äiti on töissä. On aurinkonen kevätpäivä ja pappa ja eno ovat halkometsässä.
Mummu on laittanut "puolisen" ja kohta syödään. Portailla kuuluu jo kolinaa.Pakkasen kirpeys, moottorisahan haju ja puun tuoksu tulevat tulijoiden mukana sisälle. Hellassa on valkea ja on lämmintä.
Radio on auki ja Turun Tuomiokirkon kellot lyövät 12. Sitten tulee mietelause ja STT:n uutiset ja sää.
Kaikki syövät läskisoosia ja perunoita. Sitten mummu vielä keittää puuhellalla päiväkahvit ja minäkin saan vähän. Laitan pullapaloja maitokahviin ja teen mössöä.
Pappa ottaa Ilkan ja laitta lasit nenälle, istuutuu soututuoliin ja alkaa lukea.On kotoista ja turvallista, seinäkello tikittää ja pappa nukahtaa soututuoliin Ilkka-lehti sylissään.
Mummu ja pappa ovat kuolleet, jäljellä ovat vain kauniit muistot.

Turun tuomiokirkon kellojen soitto yhdessä joulurauhan julistuksen kanssa on kuulunut jouluperinteeseen lapsuudesta lähtien. Tunnelmaa täydentää radiosta kuultava 'Taas kaikki kauniit muistot' Sulo Saaritsin laulamana.

Vuosi vaihtuu Helsingin tuomiokirkon kellojen soidessa. Sitä ennen on kuunneltu radiosta Eino Leinon 'Hymyilevää Apolloa'.

Paras sointi on Kallion kirkon kelloissa, joita joskus kuulee lauantain ehtookelloissa.

PS. Lähettäkää kiirastorstain lähetys uusintana tai tallentakaa se Ylen sivuille.

Olin 70-luvun alussa vieraspaikkakuntalaisena todistamassa ystäväni avioero-oikeudenkäyntiä Kaarinan kihlakunnan oikeudessa Turussa. Tuomari julisti prosessin päätteeksi avioeron astuvan voimaan. Avoimesta ikkunasta kantautui radiosta niin tutun tornikellon kumahdukset aitoina kauniiseen kesäpäivään. Kaverini oli ateisti ja oli opiskeluvuodet asunut Tuomiokirkon vieressä totesi: "Olen Turun aikani inhonnut noita kelloja mutta taidanpa pikkuhiljaa ruveta tuosta äänestä pitämään...".

Heikki Y. Rissanen Kotka

Lapsuudessani oli päiväkahvi klo 12. Olimme sisällä ja usein oli radio auki. Laskimme veljeni kanssa kirkonkellojen lyöntejä. Ihmettelimme, eikö kellonsoittajalle tule koskaan laskuvirhettä. Ei tullut! R.K. Pudasjärvi

Turun Tuomiokirkon kellojen lyönnit ja joulurauhan julistus ovat suvussani perinteellisesti joulun alku. Olen asunut Helsingissä elämäni ensimmäiset 39 vuotta ja vain kerran, istuessani Tuomiokirkon portailla, kuulin kotikaupunkini pääkirkon kellojen oudon melodian. Syynä tähän äänitietämättömyyteen on tietenkin Helsingin loputon melu verrattuna katedraalin kellojen sointiin.

Hyvin nuoresta lähtien olen pitänyt Helsingin tuomiokirkkoa keisariajan kermakakkuna, sinänsä upeaa arkkitehtuuria. Mutta mikään ei tietenkään voi ylittää Turun Tuomiokirkkoa ja sen kellojen sointia.

Turun tuomiokirkon keskipäivän kellonlyönnit ovat kuuluneet elämääni syntymävuodestani 1944 lähtien. Minulla on vieläkin tallessa isältä kenttäpostin välityksellä saamani nimipäiväkortti, olin heinäkuun 2. päivä kolmikuinen. Kortissa isä toteaa, että Karjala on menetetty ja vielä että "kunpa isin pieni tyttö saisi viettää elämäänsä rauhan aikana". Keskipäivän kellon lyönnit ovat olleet mielestäni aina harras tapahtuma, niitä on hiljennetty kuuntelemaan.

Tuota hartautta häiritsi kerran tuo otsikossa mainittu asia. Olin silloin 4-5 vuotias ja meillä oli siis sianlihakastiketta,josta en pitänyt. Muistan vieläkin aivan selvästi keittiön ja ruokailuni, olisinko ollut leikeissäni vähän liian kauan tai oliko ruoka myöhässä, mutta syötävä oli ja samalla kuului radiosta keskipäivän lyönnit. Tunnelma oli rauhoittava, en viitsinyt kiukutella ruoasta. Tuo tapahtuma häivähtää mielessäni vieläkin, jos vain on tilaisuus kuulla Turun tuomiokirkon kelloja radiosta
Eeva-Maria Juntunen, Ranua

Minulla ei ole mitään yksittäistä muistoa tai tunnelmaa radiosta kuulemiini Turun tuomiokirkon kellojen klo 12 lyönteihin. Se vain on asia, joka kuuluu elämään - ja on aina kuulunut. On jokin asia, joka pysyy ja jonka me Suomessa asuvat tai kasvaneet tiedämme. Se on osa yhteistä kulttuuriamme.

Jotain rauhoittavaa lyönneissä on - johtuneeko siitä, että niitä on voinut kuunnella vain lomilla tai lauantaisin.

Maija, Helsinki

Siirryin helmi-maaliskuun vaihteessa tänä vuonna eläkkeelle turkulaisesta työpaikasta. Läksiäiskahvilla kerroin lapsuuden ensimmäisestä muistikuvastani Turusta jokseenkin sanatarkasti seuraavasti (siis ennen kuin kellojen lyöntien uudesta äänityksestä oli vielä tiedossa mitään):

Vietin lapsuuteni Pohjanmaan periferiassa. Vaikka tulin Turkuun ensi kerran vasta 1961, on minulla jo 1940-luvun lopulta lämmin muistikuva kaupungista.

On keskikesän aamupäivä ja minulla, neli-viisivuotiaalla, paha koettelemus: sammakoiden jahtaamisessa on pikkupojan yllättänyt ukkoskuuro. Laahustan sisään läpimärkänä ja kylmissäni. Saan kuivat vaatteet ylleni, vastaleivottua pullaa, kuumaa kaakaota - sellaiseen neliprosenttiseen maitoon - jossa on paksu kuori päällä, kun radiosta kuuluvat: Turun tuomiokirkon tornikellon keskipäivän 12 lyöntiä.

Tuo hetki on yllättävästi palautunut mieleen ja arvaatte ehkä, millaisia tuntemuksia nuo kellon lyönnit ovat myöhemmin herättäneet. Koko edellä kuvaamani paketin! Tiettyä turvallisuutta ja lämpöä.

Akustisestikin yksi Suomen keskeisimmistä kansallismaisemista piirtyi pikkupojan mieleen. Äänimaiseman hertseihin liittyy muistikuvissani monenlaiset aistimukset: nisupullan tuoksu ja maitokaakaon maku, vähitellen lämpiävä iho ja turvallisuuden tunne: kaikki on taas hyvin.

Jorma Kytömäki Turku

Sain viettää lapsuuteni päivät ilman minkäänlaista kiirettä tai aikatauluja. Hyvät unenlahjat takasivat minulle pitkät makeat aamu-unet ja verkkaisen, rauhallisen siirtymisen päivän leikkeihin ja muihin puuhiin. Varmaan ulos lähtökin venyi reilusti iltapäivän puolelle, koska muistan usein radiosta kauniisti kaikuvat Turun tuomiokirkon kellonlyönnit. Olisikohan vanhoissa putkiradioissa kirkonkellojen äänikin ollut jotenkin erityisen kirkas ja sointuva.

Tuolloin keskipäivän hetkellä kotona olleet joukot kokoontuivat keittiön pöydän ääreen. Hyvillä unenlahjoilla siunatut lapset saivat kevyttä aamupalaa; kaakauta, leipää ja pullaa, kun taas tehtaalta ruokatunnille tulleelle isälle tarjottiin sitäkin tukevampaa ruokaa; perunoita ja soossia tai keittoa, kokkelia, suolakalaa, ruisleipää, piimää ja varmaan myös kahvia, koska kellojen lyöntiin liittyy vahva kahvin tuoksu. Ruokatuntikin oli varmaan nykyisiä tunteja pitempi, koska siinä samalla ehdittiin rupatella, kuunnella uutiset ja säätiedotukset, radio-orkesterin soitot ja laulut, jotka laulettiin yhteen ääneen heti, kun suu saatiin puhtaaksi. Paljon lauluja opittiinkin korvakuulolta jo ennen kouluikää; tangot, valssit, iskelmät - kaikki mitä kuultiin radiosta ja laulettiin yhdessä äidin kanssa. Ei kai sitä aina huomattukaan, että isä oli jossain välissä palannut työhön tehtaalle - ehkä vähän levänneenä ja virkistyneenä, ei kuitenkaan koskaan nälkäisenä.

Jos voisin jotain yhteiskunnassamme tarjota lapsille, haluaisin tarjota kaikille lapsille kiireettömän, huolettoman lapsuuden.
Aikaa unelle, tuumailulle ja rupattelulle, yhdessä ololle ja yhteisille lauluille.

Mietelausetta muistan oppineeni kuuntelemaan vähän kypsemmällä iällä opiskeluaikoina, jolloin keskipäivällä saattoi olla vapaata. Mietelauseen ja kellonlyönnit kuuntelen vielä nykyisinkin; lomilla ja viikonloppuisin. Kellonlyöntien alkaminen yhdistyy aina vapaaseen, huolettomaan aikaan, jolloin saa pysähtyä ja unohtaa kaikki kiireet, istua kuuntelemaan mietelauseeksi valittua runoa tai ajatuksia.

Mielestäni vanha järjestys, jolloin kellonlyönnit olivat ennen mietelausetta, oli parempi. Kellonlyöntien alkaessa huomasi keskeyttää työt ja askareet, istahtaa mukavasti ja ruveta kuuntelemaan mietelausetta.

Tuula Hiekkala, vm 55
Turun tuomiokirkon kellojen kuuntelija

Hoitelin v.1973-4 naapurin pikku-Heikkiä omien, Samin ja Annika-vauvan lisäksi päivisin. Aamutouhujen, ulkoilun ja lounaan jälkeen alkoi pikkuväkeä jo ramasta. Sopivasti, kuin tilauksesta, alkoivatkin radion keskipäivän merkiksi Turun tuomiokirkon kellot soida tuttua sointiaan. Siinä sitten joku aina totesi:'Pim pom, pojat nukkumaan!'. Ei asiasta tarvinnut edes keskustella, kun Heikki jo haki oman nukkutyynynsä kaverikseen ja lapset menivät päiväunilleen. Turvallista. Vieläkin nuo äänet kuullessani tuo hetki palaa mieleeni.
entinen olarilainen Lilja Tikkanen

Muistan itseni pienenä keittiön lattialla leikkimässä. Äiti häärää jossain yläpuolellani. Ruokaa laitetaan ja kirkonkellot soivat...

Makaan lapsena omassa sängyssäni sairaana. Aurinko paistaa ikkunasta suuren koivun oksien läpi huoneeseen. Äiti on jossain lähellä. Kellot soivat. On turvallinen olo.

Olen kuunnellut uutta Turun tuomiokirkon kellojen soittoa muutamaan kertaan sekä radiosta että netistä saatavasta äänitteestä. Kun viimeisten lyöntien kaiku vähitellen häipyy, olen kuulevinani ikään kuin vetistä mulinaa, vähän flanger-efektin tapaista ääntä. Mistä tämä johtuu? Onko mulina seurausta äänen pakkaamisesta, soitetaanko radiossa samaa mp3-tiedostoa, joka on netissä? Vai onko kysymyksessä aivan akustinen ilmiö? Ohjelmassa kuulluissa eri kellonsoitoissa tuntuu kuuluvan jännittäviä akustisia illuusioita, kuin kahden kellon soinnin interferenssi synnyttäisi vaikutelman kolmannesta "aavekellosta".

Matti Sunell

Ps. Eipä ihme, että kaikki tänne lähetetyt viestit on kirjoittanut "Nimetön", kun ei nimeä varten ole laitettu kenttää.

Ennen kuin aloitin koulunkäynnin, kuului päivän kulkuun ehdottomana ja odotettuna kohokohtana Turun Tuomiokirkon kellojen ääni radiosta. Se tiesi sitä, että isä tuli ruokatunnillaan kotiin käymään.
Raitiovaunulla kolistellen kaupungin keskustasta 6 km, nopeasti nauttien äitini laittama ruoka,kahvia päälle ja lopuksi isossa nojatuolissaan pienet nokkaunet, "tupluurit", kuten hän niitä nimitti.
Sitten hän nousi ja lähti takaisin töihin.
Kaikki ne äidin puuhastelut keittiössä, ruuan ja kahvin tuoksut, isän lyhyt kuorsaus ja keskipäivän pysähtynyt aika lähtivät liikkeelle Tuomiokirkon kelloista. Se tuokio antoi varmuuden elämän jatkumisesta, turvallisuudesta ja ennenkaikkea Kodista, joka oli olemassa vain minua ja meidän perhettämme varten.
Se, että kellojen soitto tuli radiosta, jostain epämääräisestä paikasta Suomessa, loi lisäturvaa jostain suuremmasta, kansallisesta kokonaisuudesta.

Mikko Lavijärvi, syntyjään turkulainen

maanantaisin pakotan itseni kuuntelemaan tuomiokelloja. joskus muinakin päivinä. muistutan itselleni, miten asiat ovat. että ilo on ohutta eikä kanna.

kello 12 ne lyövät, Turun Tuomiokirkon kellot. ketä ne ovat tulleet tuomitsemaan? minua? miksi?

12 lyöntiä. uhkaavasti, lopullisesti, pyörät rahisevat hautausmaan käytävällä, pyörien päällä valkoinen arkku, typerät tupsut ja hapsut heiluvat.

joinakin päivinä säästän itseni kauhulta, vaihdan kanavaa, juuri ennen kuin kello alkaa lyödä kuolemaa.

tämä on ilkeille mummoille, jotka haudattiin, heidän pojilleen, jotka eivät osanneet elää ilman äitejään, ja jotka heittäytyivät, kun hiekka oli jo heitetty, arkun päälle.

isille, jotka eivät enää nousseet haudasta, vaan jäivät äitiensä vangeiksi. mitäpä vaimoista tyttäristä kun äiti, elämän rakkaus, elämän nainen jo jätti.

lempipoika jää vaivalloisesti maan päälle, yrittää kuolemaa, usein erityisesti viikonloppuisin ja jouluna, kuolemaansa asti. kun se vihdoin lähestyy, lempipoika toivoo, että olisi yrittänyt kuolla vähemmän ja elää enemmän.

haamu hallitsee, ilkeä mummo ottaa ruudullisella tohvelilla vauhtia keinutuolissa, puhuu isän äänellä. keinutuolikin keinuu kuolemaa.

minua ei haudata kalvaassa valkoisessa arkussa. haluan puun lohdullisen lämmön, loppuun asti. ja sitten palan.

enkä sitä ennen heijaa itseäni keinutuolissa, kuolemaa kohti.

(http://themostdesirables.blogspot.com/2006/03/isille-ja-kirkonkelloille.html)

Aikanaan väkevien juomien myynnin sai aloittaa maamme ravintoloissa puolelta päivin. Lounaan syönti pitikin ajoittaa niin, että kahviin ja konjakkiin päästiin juuri kello 12. Olikin tapana sanoa, että Turun tuomiokirkon kello julistaa konjakinmyynnin maassamme alkaneeksi. Kellojen kaikuessa ravintolan radiosta tarjoilija jo tulikin ennalta tilattujen kahvien ja konjakkien kanssa. Nykyäänhän ei konjakkia enää arkipäivän lounaalla nautita eikä Yle Radio 1 taida kuulua ravintoloiden kaiuttimistakaan, mutta kellojen lyönti palauttaa meille vanhuksille mieleen menneen maailman äänimaiseman ja maut.

Muutin Turkuun ja menin puoliltapäivin yliopistolle. Ihmettelin, missä on ikkuna auki ja radio päällä, kunnes tajusin...

Olen juuri saapunut linja-autolla Turkuun... Yhtäkkiä kuulen jotakin, mikä saa korvani terästymään. Tuomiokirkon aikakellothan ne siinä lyövät puolenpäivän lyöntejään...

Maria, herätys,olet tullut juuri puolenpäivän aikaan kaupunkiin...

Muistin, kun serkkuni kertoi kerran, kun hän oli kansakoulussa ehkä 60-, 70-lukua, sanoi, että muistaa aina se hienon hiljaisen hetken kun tuli koulusta kotiin ja äiti istui ompelemassa koneella ja äiti kuunteli päivän mietelauseen ja Turuntuomiokirkon kello löi kaksitoista. Lapsen mieleen voi jäädä hetkiä, kun on ollut mukavaa ja rauhallista.

Kuulen noita kelloja vain silloin, kun en ole koulussa, joten minulla tulee aina mieleen loma, hetken hengähdys koulusta. Ihanat kellot.

Syvällä mielikuvieni maailmassa muistoni palaa ensin vuoteen 1960, Helmikuun auringon kirkkaus tulvi äitini työhuoneeseen, hän kutoi Neoviuksen kutomakoneella villavaatteita aika laajalle alueelle Jalasjärveä, kaksoisveljeni oli useimmiten ulkona päivisin, minä kotosalla, Turun tuomiokirkon tornikellon 12 lyönnit ja päivän mietelause, ne jättivät lähtemättömän tunnelmakuvan sieluuni.
Aika kului, minulla oli jo siinä vaiheessa perhe kun kesälomalla olimme Turussa ja kello oli liki 12,00, tiesin mitä kohta tapahtuu, pyysin perhettäni istumaan Tuomiokirkon rappusille ja siinä....Aurajoki, Turun kaupunki, perhe ja nuo tutut äänet kaikuu taas kerran eetteriin, sai tuntea ja kokea tuon kaikki uudestaan.
Taas vuodet kului, tyttäreni aikuistui, muutti Turkuun ja meni naimisiin, 2007 kesällä olin tyttäreni perheen luona, radio oli auki ja taas nuo tutut kellot, viisivuotias Konsta ihmetteli kellojen ääntä, seuraavana päivänä Konsta ja pappa olivat kahdestaan tuomiokirkon rappusilla hiljentyneinä ihmetyksestä kahdentoista lyöntien aikaan.
Samalla kertaa tutustuttiin tuohon kauniiseen kansallispyhäkköön uusi sukupolvi mukana.
Toivon myös hänelle jäävän paljon lähtemätöntä sielun maisemaan niinkuin on papallakin.