Miksi kaikki on aina yksittäistapausta yksittäistapauksen jälkeen?
Suomalaisessa väkivaltaperinteessä on jotakin tavattoman surullista.
Me haluamme uskotella itsellemme, että tapot ja murhat ovat toisistaan riippumattomia ilmiöitä – mutta, miksi niitä sitten on niin paljon?
Jokela ja Kauhajoki ja Espoon Sello tulevat ensimmäisinä mieleen. Mutta jos katsoo aikaa taaksepäin, huomaa, että suomalaisia tapetaan jatkuvalla syötöllä ja tämä trendi on ollut vallalla jo vuosikaudet. Siltikin kaikki piiloutuvat ”yksittäistapaus” – sanan taakse.
Muistatteko vielä: Mika Muranen, Sanna Saarijärvi, Petri Gerdt, Huohvanaisen veljekset, Elise ja Matti Heinon murhat… Lista on loputon.
Kuka tosissaan enää jaksaa uskoa, että nämä tapaukset ovat yksittäisiä? Eikös enneminkin ole kyse siitä, että meillä ihannoidaan väkivaltaa? Joka jumalan joulu ja isänpäivä markkinoille ilmestyy sodasta kertovia kirjoja. Sodista ja niiden oletetuista sankareista puuhataan uusia elokuvia. Rauhanaktivisteja pidetään Suomessa kummallisina pehmohörhöinä.
Tuoreen uutisen mukaan naisetkin syyllistyvät väkivaltaan, törkeään sellaiseen. Miehet joutuvat perheessä törkeän pahoinpitelyn tai henkirikoksen yrityksen uhriksi - jopa useammin kuin naiset. Suomalainen väkivallanpiirre ei ole miesten yksinoikeus, siihen syyllistyvät naisetkin. Missä on vika?
Kirsi Virtanen YLE Radio 1 keskiviikkona 13.1. klo 9.05-10.00.
Miten uutisoimme väkivallanteot?
Tosielämän väkivaltaisuuden selittäminen väkivaltaviihteellä tai väkivallan "ihannoimisella", on kukkahattutätimäisen helppo ratkaisu, joka valitettavasti aina nostetaan esiin, kun jotain järkyttävää tapahtuu. Japanissa, jos missä viihde on väkivaltaista, mutta arki hyvin turvallista. Taitaa tuo viihteen väkivaltaisuus muuallakin nollakorreloida tosielämän väkivaltaisuutta. Kovin pohjoiskorealaiseksi muuttuisi elämämme, jollei leffoissa saisi tupakoida, juopotella, ammuskella tai vaikkapa käyttää minkkiturkkia, koska joku saattaisi siitä pahoittaa mielensä.
Kasvatus sen sijaan on ilman muuta tärkeää. Meidän pitää kerta toisensa jälkeen kertoa nuorille mikä on oikein ja mikä on väärin. Kunpa kuitenkin voisimme kertoa heille myös, miten tulla onnelliseksi, koska onnettomathan noihin tempauksiin syyllistyvät. Pelkään, että mitä enemmän eriarvoisuutta, toisaalla optiotuloistaan nauttivaa herrakansaa ja toisaalla vuosien näkemyksettömään kurssitukseen tai palkattomaan pakkotyöhön pakotettua nuorisoa meillä on, sitä varmemmin joku taas pakenee pahaa oloaan silmittömään väkivaltaan.
Osasyyllinen on varmasti media itse. Ensinnäkin se varmasti liioittelee väkivallan määrää. Toimittajana voisit tarkistaa tilastoista, ovatko väkivallanteot Suomessa tosiasiassa väestömäärään suhteutettuna lisääntyneet esimerkiksi 1950-luvulta, jolloin sodan jäljiltä kaduillamme liikkui paljon rikkoontuneita ihmisiä sotatraumoineen ja huumeongelmineen. Filmille tallentui tuolloin kuitenkin lähinnä vain optimistinen jälleenrakentaminen, Armi Kuusela, olympialaiset ja Kekkosen vaalivoitto mystisellä yhdellä äänellä, jota vanha kansa edelleen jauhaa.
Toisaalta media on kaupallistunut ja viihteellistynyt. Michael Mooren viihdyttävä dokumentti Bowling for Colombine esitteli ensin asehulluutta syyksi yhdysvaltalaiseen väkivaltaan, mutta siirtyi sitten rauhalliseen Kanadaan, jossa aseita on per capita jopa vielä enemmän, mutta jossa ihmiset silti pitävät ulko-oviaan luottavaisesti lukitsematta. Ainoa ohjelmassa esitetty todellinen syy olikin uutisoinnin erilaisuus. Siinä missä jenkkimedia lietsoi pelkoa herkuttelemalla yksittäisillä ryöstöillä ja murhilla, Kanadassa käytiin läpi sosiaaliturvauudistusta ja koulujärjestelmän kehittämistä.
Media uhraa yhä enemmän minuutteja ja palstatilaa myyville, ja helposti uutisoitaville jutuille, jotka eivät vaadi kummoistakaan analyysiä kvartaalitalouteen alistetuilta toimittajilta. Muutama silminnäkijän tai läheisen tuohtunut haastattelu riittää. Avutonta huokailua ja "osaaottamista" jutun lopuksi. Finaalina huolestumisteollinen paneelikeskustelu parhaaseen katseluaikaan. Vastaava ministeri, opposition edustaja, poliisi, sosiaaliviranomainen, joku räväkkä kirjailija ja kuiville päässyt väkivaltarikollinen (jota mahdollisesti haastatellaan videon välityksellä) pääsevät lausumaan ennalta arvattavat kantansa.
Erään tällaisen paneelin lopuksi kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtaja pääsi höläyttämään, että "jos hänellä olisi valta, hän aseiden sijaan kieltäisi pahan alun ja juuren, eli internetin". Toki narsistiset tappajat hyödyntävät internetiäkin, mutta se tuskin on ongelman syy. Keskustelupalstat ja vihasivut ovat aina klikkauksen takana, joten valtajulkisuus ja oikea julkkikseksi tuleminen on haettava perinteisen, pelkkää passiivista vastaanottoa edellyttävän, median kautta. Onnettomien ihmisten tarpeesta olla edes jotakin, siitä kai useimmissa näissä tapauksissa on kysymys.
Ei kai uutisoimattakaan voi olla. Mutta tapaa voi kyllä miettiä. Kauhajoen tapauksessa jäin ihmettelemään "laatulehti" Helsingin Sanomien ratkaisua painaa sarjamurhaajan kasvot etusivulleen. Kansalla on oikeus tietää? Mitä? Mitä kansa tuo surkimuksen naamalla teki? Ikään kuin häiriintyneet eivät pyrkisi juuri tuohon. Julkisuuteen aivan millä hinnalla hyvänsä. Pois pahasta olosta, kuolemalla kuolemattomuuteen.
Julkisuuteen pääsemisen tarve on monelle "terveellekin" aivan tolkuton. Uskon, että jos järjestettäisiin tosi-tv -ohjelma, jossa kilpailijoiden pitäisi pientä palkkiota vastaan nakuna syödä ohjelman tuottajan ulostetta, siihenkin ilmoittautuisi tuhansia innokkaita. Jos kuitenkin paljastettaisiin, että kilpailijat oikeasti itse maksavat osallistumisestaan, innokkuus sentään vähenisi radikaalisti.
Ehkäpä väkivallanteotkin voisi uutisoida toisin. Reppanoista ei pitäisi tehdä sankareita. Ei naamaa lehteen, ei maailmankuvan tai "poliittisten ohjelmien" esittelyä. Korkeintaan mustalla huumorilla ryyditettyä pikkunoloa jutustelua ammuskeijan tai pommi-iskijän taipumuksesta yökasteluun ja änkyttämiseen.
Järkyttävät teot vähenisivät, mutteivat loppuisi. Perimmäisen syyn, pahan olon, vähentäminen on hidasta tai mahdotonta. Poliitikkojen pitäisi poistaa eriarvoisuus ja ihmisten nöyryyttäminen, meidän muiden hoivata läheisemme onnelliseksi. Ettei kenenkään ainoaksi merkitseväksi yhteisöksi jäisi julkinen tyhjyys.