"Eurooppalainen monikulttuurisuuspolitiikka on täysin epäonnistunut." Tähän johtopäätökseen ovat tulleet monet eurooppalaiset poliitikot, myös ne, jotka alun perin tätä politiikkaa toteuttivat. Suomessa monikulttuurisuus on virallisesti edelleen “ihanaa”, sitä tavoitellaan aktiivisesti, pohtimatta sen kummemmin, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan.
Monikulttuurisuudesta puhutaan paljon, mutta sillä sanalla tarkoitetaan usein eri asioita. Meillä jaetaan tämän keskustelun osapuolet edelleen mustavalkoisesti “monikulttuurisuuden kannattajiksi” ja sen “vastustajiksi”.
Todellisuudessa kuva on monimutkaisempi. Jos puolustan afrikkalaistaustaisten musliminaisten ihmisoikeuksia heidän oman yhteisönsä kulttuuriperinteitä vastaan, olenko erilaisten ihmisten ja kulttuurien ystävä vai vihollinen?
Monikulttuurisuus on tuskin tullut ongelmaksi Euroopassa sen takia, että ihmiset ovat erinäköisiä, syövät erilaista ruokaa ja laulavat erilaisia lauluja. Ongelma on se, että monikulttuurisuudesta on tehty politiikkaa, joka suorastaan kehottaa maahanmuuttajia olemaan sopeutumatta heidän uusiin kotimaihinsa. Tämä politiikka ei yhdistä erilaisia ihmisiä, vaan erottaa niitä.
Eroja korostava monikulttuurisuus kohtelee ihmisiä kulttuurien tai uskontojen edustajina, ei ihmisinä. Sellaisen monikulttuurisuuden ystävät eivät ymmärrä, etteivät kulttuurit ole monoliittisia kokonaisuuksia, joihin niihin syntyneet ihmiset voidaan ikuisesti sulkea. Kulttuurit ovat eläviä ja muuttuvia, niitä ei tarvitse suojella väkisin ympäristön vaikutuksilta.
Demokraattisen oikeusvaltion perusperiaate on se, että ihmiset ovat tasavertaisia lain edessä, laki on kaikille sama. Monikulttuurisuuden nimissä tästäkin ollaan valmiita tinkimään. Jotkut haluavat Euroopassa siirtyä järjestelmään, jossa jokainen kulttuuriryhmä elää omien lakiensa mukaan. Tämä jo murentaa demokratian peruspilareita. Kuinka pitkälle me olemme valmiita menemään tällä tiellä, kenen oikeuksista tinkimään ja kuinka paljon?
On ihanaa, jos eritaustaiset ihmiset voivat elää rinnakkain, mutta ihmisten tasa-arvoa tulisi puolustaa enemmän kuin kulttuurien. Kulttuurien tasavertaisuudella ei voida oikeuttaa ihmisten erottelua ja eriarvoisuutta.
Lotta Roti: identiteetistä ja monikulttuurisuudesta
Liian usein esitetään, että monikulttuurisuuden nimissä maalla ei saisi olla "maan tapaa" - että perinteisen kantaväestön kansallinen identiteetti, tapakulttuuri ja arvomaailma eivät saisi näkyä. Siinä, missä tällaisen normatiivisen monikulttuurisuuden puolestapuhujat pitävät arvossa vähemmistöjen identiteettejä ja kantavat huolta mahdollisuudesta harjoittaa omaa kulttuuria, he selittävät suomalaisuuden keinotekoiseksi topeliaaniseksi konstruktioksi, kaiken omaksi kuvittelemamme tuontitavaraksi ja kulttuurierot illuusioiksi. Tässä on toiseusfetisistinen ristiriita. Ei ole mitään syytä, miksi oma kieli, kulttuuri ja elämäntapa eivät olisi yhtä tärkeitä rakennuspuita meidän natiivien identiteetille kuin ne ovat vähemmistöjenkin edustajille. Itse kuvittelen, että kukaan ei ymmärrä tätä paremmin kuin maahanmuuttaja, jolle oma kulttuuri-identiteetti ei enää ole häntä ympäröivä itsestäänselvyys. Muistan hyvin Helsingin Sanomien artikkelin, jossa asenteellinen toimittaja oli kutsunut Zahra Abdullahin Kansallismuseoon ja yritti laittaa sanoja tämän suuhun suomalaisten kansallisen historian väheksymiseksi. Abdullah kuitenkin toteaa, että tällainen museo on tärkeä: jos suomalaiset eivät itse tallenna ja arvosta tällaista tietoa, ei sitä kukaan muukaan tee.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansakunnassa ei olisi tilaa muualta tulleille tai että heidän olisi muututtava kantaväestön klooneiksi. Elävä kulttuuri ei tarvitse akateemisesti koulutettuja oikeaoppisen monikulttuurin kapellimestareita, vaan on aina saanut ja antanut vaikutteita kosketuksta toisiin kulttuureihin. Pensselisetä-ilmiö oli spontaania monikulttuurisuutta parhaimmillaan!
Kulttuurit ovat leimallisesti paikallinen ilmiö: amerikanitalialaisuus on oma alakulttuurinsa, joka poikkeaa eurooppalaisesta italialaisuudesta. Amerikanitaliaiset ovat osa sitä mielikuvien, myyttien ja kulttuuristen representaatioiden varastoa, jota sanotaan "amerikkalaisuudeksi". Samoin on laita suomalaisuuden - ja mielestäni tämä kansallisen kulttuurin joustavuus ja kulttuurin näkeminen käsitteellisenä työkalupakkina on avain keskenämme toimeen tulemiseen. Kantaväestön omaa identiteettiä korostavat liikkeet, joita tällä hetkellä on kaikkialla Euroopassa, toimivat mielestäni väärin korostaessaan aggressiivista erottautumista erilaisista ja "kovan kovaa vasten laittamista". On ilmiöitä, jotka on syytä torjua tarmokkaasti: uskonnollisen fundamentalismin vaatimukset ja kulttuuriset argumentit vähemmistöjen edustajien vähäisemmän oikeusturvan puolesta. Mutta kieltäytyessämme näkemästä vähemmistöjen edustajia yhtä moninaisina ja valintoja tekevinä ihmisinä kuin itsekin olemme ajamme itse asiassa heidät ekstremistien syliin. Tässä on luonnollisesti kysymys ennen kaikkea islamista: ihmisoikeuksiin ja demokratiaan kielteisesti suhtautuva ääri-islam on voimakas kilpaileva meemi, jos ihminen kokee, että muslimitaustainen ei voi olla yksi meistä, "oikea" eurooppalainen tai suomalainen.
Rasismista ja syrjinnästä puhuttaessa kannattaisi pitää asiat asioina. Erilaisten poliittisten kantojen vastustaminen ei ole rasismia. Ei ole rakenteellista rasismia, että joukkoliikennevälineen kuljettaja ei saa käyttää virkalakin sijasta "uskonnon vaatimaa" turbaania (toki näin voidaan tehdä, jos niin sovitaan) tai että eduskunta kieltäytyy hyväksymästä "kansallisen vähemmistön kulttuuri-itsehallintolakia", vaikka Helsingin yliopiston käyttämässä pääsykoe- ja kurssikirjassa (Johdatus sosiaalipsykologiaan) niin väitetäänkin. Ei ole ihme, että rasismista puhuminen ärsyttää ja kyllästyttää, jos rasismi venytetään käsittämään eriävät mielipiteet poliittisista kysymyksistä. Kuitenkin oikeaa rasismia, ihmisten epäreilua kohtelua etnisen tai kulttuurisen taustan vuoksi, esiintyy jatkuvasti ja se on syytä ottaa vakavasti.