Kuka on maahanmuuttaja?

Maahanmuuttajia aina välillä lasketaan medioissa. Heidän absoluuttista määräänsä numeroissa, heidän osuuttaan prosentteina koko Suomen, pääkaupunkiseudun, Helsingin väestöstä.

Usein on hyvin vaikea tietää, keitä kaikkia näissä laskelmissa lasketaan “maahanmuuttajiksi” tai “ulkomaalaisiksi”. Toimittajat eivät koskaan täsmennä, laskevatko tänne joskus elämänsä aikana muualta muuttaneita ihmisiä, tai asukkaita, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, tai ihmisiä, jotka eivät ole etnisiä suomalaisia, vaikka olisivat syntyneet Suomessa ja asuneet koko elämänsä täällä.

Kun en tiedä, keitä lasketaan ulkolaisiksi, en voi myöskään kertoa varmuudella, kuinka paljon meitä – tai heitä – on.

Eräs Hesarin taannoinen artikkeli laski Helsingin maahanmuuttajaluvuksi noin 60 000 eli kolmannes kaikista Suomessa asuvista maahanmuuttajista. Artikkelin kommenteissa lasketaan yhteen maahanmuuttajat ryhmittäin, ja tulokseksi saadaan 16 000. Siinä sanotaan koko Suomen maahanmuuttajien määräksi 130 000, josta kolmannes olisi noin 43 000. Hesarin artikkeli, kuten monet muut vastaavat, laskee maahanmuuttajiksi kaikki, “joiden äidinkieli on joku muu kuin suomi tai ruotsi”.

Näin lukuihin luultavasti sisällytetään Suomen kansalaiset, jotka eivät ole etnisesti suomalaisia. Tätä määritelmää käytetään aina myös silloin, kun maahanmuuttajia kuvataan uhkana, ongelmana tai haasteena. Ongelma olemme me, joilla on väärä äidinkieli.

Miksi Suomessa on niin vaikea kutsua kaikkia kansalaisia tai pysyviä asukkaita suomalaisiski. Minkä maalainen olikaan Barack Obama? Entä Fareed Zakaria, Yhdysvaltojen tämän hetken ehkä tunnetuin ja tunnustetuin ulkopolitiikan analyytikko?

Media siis määrittelee “maahanmuuttajiksi” kaikki, joilta puuttuvat aidot suomalaiset tai suomenruotsalaiset juuret. Kielitaidosta, maassa asumisen ajasta (vaikka useampia sukupolvia) tai kansalaisuudesta riippumata. Samaan aikaan kansanedustaja Päivi Lipponen ehdottaa, että “maahanmuuttajat pitäisi velvoittaa ottamaan vastaan mitä työtä hyvänsä”, jotta he saisivat työkokemusta ja välttyisivät tulonsiirtojen varassa elämiseltä.

Selitykseksi, miksi vain ja juuri maahanmuuttajat, hän täsmentää, että maahanmuuttajilla on kotoutumistarve, suomalaisten asiat hoidetaan muualla, työvoimatoimistojen kautta.

Jos yhdistetään Lipposen ja medioitten käsityksen “maahanmuuttajasta”, kaikilla, joiden äidinkieli on “joku muu kuin suomi tai ruotsi” on aina joku erityinen kotoutumistarve ja heidät pitää kohdella erillään, eri tavalla oikeista suomalaisista.

Minä ainakin olen nyt ihan pihalla. Kuinka kauan kotoutumisemme oikein kestää? Ja miksi se kestää Suomessa niin paljon kauemmin kuin länsimaissa yleensä?

“Nyt se on virallista. Suomessa tunnustetaan, että virolaisilla on aivot”.

Näin sanoi eräs Suomen ja Viron välillä sukkuloiva liikemies Suomen itsenäisyyspäivänä viime joulukuussa. Liikemiespiireissä on siis Suomessa tajuttu, etteivät virolaiset ole välttämättä geneettisesti ja peruuttamattomasti suomalaisia tyhmempiä.

Samoihin aikoihin myös politiikoilta on tullut muutama signaalia siihen suuntaan, että virolaisilta voidaan ottaa jotain oppia. Heidi Hautala on kehunut virolaisten Venäjä-tietämystä, rahaministeri Jyrki Katainen kehui virolaisten säästökuurin kestävyyttä.

Tämä on uutta, koska itsenäistymisen jälkeen Virolla on ollut Suomen suhteen pikemminkin pikkuveljen asema. Isoveli on opettanut, miten pitää toimia ja käyttäytyä.

Virossa asuu tuhansia suomalaisia, Suomessa asuu tuhansia virolaisia. Ihmiset siirtyvät suuntaan tai toiseen opiskelun ja työn perässä, kiinnostavampien tehtävien tai paremman palkan toiveessa, puolisoiden houkuttelemana tai muuten vain uteliaisuutta.

Jotkut vanhat kliseet elävät yhä kansojemme välillä. Virolaisia, kuten venäläisiäkin naisia on leimattu kevyellä kädellä “itätytöiksi” eli ronskimmin sanottuna huoriksi. Suomalaisia kutsutaan Virossa poroiksi ja heitä tunnetaan juopottelevina risteilyturisteina.

Ei kuitenkaan pelkästään. Kontakteja naapureiden välillä on jo niin paljon, ettei kaikkia kävijöitä tai asukkaita voi enää lyödä samalla leimalla. Yhteistyötä tehdään yliopistoissa, yrityksissä ja lukemattomissa instituutioissa, kulttuurin ja tieteen alueella. Jotkut poliitikot unelmoivat Helsingin ja Tallinnan yhdistämisestä kaksoiskaupunki Talsingiksi.

Helsinginvirolaisena asun alkuperäisestä syntymäpaikastani vain noin 80 kilometrin etäisyydellä. Oululais- tai turkulaissyntyiset helsinkiläiset ovat tulleet kauempaa.

Silti tämäkin kohtaaminen Suomen lahden rannoilla on monikulttuurisuutta, tavallaan.

YK:n Ihmisoikeusjulistuksen mukaan jokaisella henkilöllä on vainottaessa oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Milloin on ihminen vainottu? Tätä on sopimuksissa täsmennetty: esimerkiksi vaino poliittisen toiminnan, etnisen kuuluvuuden, uskonnon ym. sellaisen perusteella oikeuttaa turvapaikkaan.

Nykyään artiklaa tulkitaan melko laajasti. Ns. humanitaarisen pakolaisuuden nimikkeellä pakolaisiksi lasketaan ihmiset, jotka tulevat rauhattomiksi tai vaarallisiksi luokitelluista maista, riippumatta siitä, ovatko he henkilökohtaisesti tai ryhmäkohtaisesti vainottuja. Tai jos turvapaikanhakijalle turvapaikkaa ei myönnetä, hänen kotimaansa kaoottisuuden takia hänelle kuitenkin myönnetään helposti oleskelulupa humanitaarisista syistä.

Yhdysvalloissa turvapaikan saaneet saavat automaattisesti työluvan, Suomessa oleskelulupaa odottaessa työnteko ei ole hakijalle sallittua. Sen sijaan sosiaaliavustukset ovat tarjolla kaikille maassa asuville. Viime viikon MOT-ohjelma kiinnitti huomiota pakolaisten saamaan sosiaaliturvaan ja herätti paljon keskustelua.

Jotkut pelkäävät, että kouluttamattomien pakolaisten elättäminen nakertaa jo hyvinvointivaltion perusteita. Samaan aikaan kuitenkin yksittäisiä turvapaikkahakemuksia hylätään ihmisiltä, jotka ovat ilmiselvästi vainottuja ja suojelun tarpeessa.

Verrataan kahta tapausta: somaliäiti, joka saa oleskeluluvan valheellisen perheenyhdistämisen perusteella, saa valheen paljastuessa jäädä maahan ja tuoda vielä perässään perheenyhdistämisen perusteella oikean perheensä. Toisaalta iranilainen kurdiaktiivi, jonka perheenjäseniä on tapettu Iranissa ja jota odottaa kotonaan kuolemanrangaistus, palautetaan Iraniin: “suojelun tarvetta ei ole”.

Onko oikea vaino Suomessa turvapaikan saannin kriteeri? Onko se sitä koskaan ollutkaan? Neuvostoliiton pakolaiset kiersivät Suomen aikoinaan kaukaa. Onko tänäkin päivänä poliittinen realismi tärkeämpää kuin yksittäisten ihmisten kohtalo – ja omatuntoamme rauhoitetaan anteliaalla politiikalla humanitaarisia pakolaisia kohtaan?

Monikulttuurikeskustelu liikkuu usein tuttuja polkuja pitkin. Ensin sanotaan monikulttuurisuus, sitten puheet kääntyvät maahanmuuttoon, pakolaisuuteen ja sieltä islamiin, muslimien sopeutumiseen, sosiaaliturvaan ja erityisoikeuksiin. “Muslimit”, “arabit” ja “afrikkalaiset” – tai Suomessa myös “somalit” ovat yhtenäisinä esitettyjä ryhmiä, jotka edustavat vieraita, toisia, niitä muita.

Heitä jotkut pelkäävät, toiset haukkuvat, kolmannet yrittävät kaikin tavoin miellyttää. Puhutaan “heistä”, joilla on tietynlaisia tarpeita ja mieltymyksiä, uskonnosta tai kulttuuritaustasta johtuen.

Kulttuuristen erityisvaatimusten edustajat ovat kuitenkin vain harvoja vanhoillisia, joita monikulttuurisuuden nimissä kuunnellaan – tai joihin monikulttuurisuuden vastustamisen nimissä viitataan pelottavina esimerkkeinä. He eivät edusta kovin suurta osaa maahanmuuttajista.

Meitä maahanmuuttajia on monenlaisia. Vain osa tulee Afrikan tai Lähi-Idän suunnalta. Ja sielläkin asuu monia kansoja ja kansallisuuksia, poliittisia ja kulttuurisia ryhmiä. On uskonnollisia vähemmistöjä, on kristittyjä, bahaita, maltillisia muslimeita ja uskottomia. Kaikki eivät pidä pappisvallasta, eivätkä kaikki koe vanhoillisia pappeja edustajikseen.

Kurdit ovat vain yksi Lähi-Idän monista ei-arabilaisista kansoista, mutta he ovat suurin kansa vailla omaa maataan. He asuvat vähemmistöinä Turkissa, Irakissa, Iranissa ja Syyriassa – ja muuallakin, myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Hekään eivät ole kaikki keskenään samanlaisia. Mutta heidän kulttuurinsa, heidän monimutkainen suhteensa kotivaltioidensa vallanpitäjiin – ja jopa omiin perinteisiin – muistuttaa siitä, miten moniääninen ja monitahoinen on maailma myös tänne hiljattain muuttaneiden joukossa, vaikka olisivatkin muuttaneet etelästä – ja pakolaisina.

Venäjä, Venäjä, Venäjä. Vaikka ministeri Jyri Häkämiehen taannoinen julistus sai Suomessa paljon vastareaktioita, oli hän epäilemättä oikeassa. Venäjä on haasteemme, joskaan ei pelkästään sitä.

70-luvulla suomalainen älymystö ihaili kuvitelmaansa Neuvostoliitosta, vaikka sen raaka todellisuus oli kaikkien avosilmin kulkevien näkyvissä ihan täällä vieressä. Nyt Venäjä on tavallaan lähempänä. Rajat ovat avoimempia, rajakauppa vilkasta ja venäjänkielisten asukkaiden määrä Suomessa kasvaa kovaa vauhtia.

Suomalaiset ovat valtiouskovaista kansaa. He vetävät helposti vertausmerkin valtion ja sen kansalaisten välille, vaikka jälkimmäiset olisivat niinkin skeptisiä omaa valtiotaan kohtaan kuin sitä oli neuvosto-venäläinen ”intelligentsija” Niin sitten idässä asuvaa kansaa on pidetty neukkuina ja ryssinä, samaan aikaan kuin suurta naapurivaltiota ei ole uskallettu tarkastella kovinkaan kriittisesti. Ihmisten leimaaminen on helpompaa, turvallisempaa.

Tämän päivän Venäjä on vaikea paikka. 90-luvun toiveikkaasta kehityksestä huolimatta maasta ei ole tullut demokraattista, vaan se on muuttunut autoritääriseksi ja monin tavoin vaikeaksi, varsinkin omille kansalaisilleen? Mutta myös naapureilleen.

Suomi valtiona tasapainottelee pragmaattisten hyvien itäsuhteiden ja eurooppalaisten arvojen välillä, samaan aikaan kun kansa totuttelee elämään rinnakkain uusien naapureiden kanssa ja ihmettelee yhä kasaantuvia ikäviä uutisia idästä: toimittajien ja ihmisoikeusaktivistien murhia, ääriliikkeiden kasvua ja kurjuuden palaamista arkeen.

YYA-sopimuksen takia Suomi ei ollut Neuvostoliiton toisinajattelijoille suosiollinen pakopaikka. Nyt solidaarisuus naapurivaltion rohkeiden ajattelijoiden kanssa on ainakin periaatteessa mahdollista. Emme tarvitse ryssittelyä, mutta avointa ja rohkeata kriittisyyttä kylläkin. Arvostakaamme parasta venäläistä henkeä - Saharovin henkeä - ja niitä rohkeita ihmisiä, jotka sitä vielä edustavat, rajan takana tai täällä meidän joukossamme!

Monikulttuurisuus ideana – tai sanoisinko, ideologiana – sai alkunsa kaksikielisyyskeskustelusta Kanadan Quebecin osavaltiosta, muutama vuosikymmen sitten. Konkreettinen kiistakysymys, josta keskustelu silloin lähti liikkeelle, oli se, miten paljon valtio voi rajoittaa yksilön oikeuksia vähemmistökulttuurin säilyttämisen nimissä. Quebecissa ranskankieliset vanhemmat eivät voineet laittaa lapsiaan englanninkieliseen kouluun.

Monikulttuurisuus-teorioilla selitettiin, että kulttuurin suojelu on myös yksilön hyväksi. Filosofit selittivät, miten tärkeää on äidinkielen ja tutun kulttuuriympäristön säilyttäminen yksilön ehjän personaallisuuden kehittymisen kannalta.

Suomessa puhutaan monikulttuurisuudesta usein ikään kuin kysymyksessä olisi uusi ilmiö. Tosiasiassa Suomi on ollut monikulttuurinen jo vuosisatoja. Täällä on aina ollut erilaisia kansallisuuksia ja kieliä. Virallinen kaksikielisyys tekee nyky-Suomesta tavallaan Quebecin, nykyajan monikulttuuriajattelun kehdon, kaltaisen paikan.

Mitä olisi Suomi ja suomalaisuus ilman Mannerheimia, Runebergia,
Topeliusta – tai Snellmania, joka toki taisteli suomalaisuuden puolesta? Vielä 150 vuotta sitten Suomen kulttuurielämä oli pitkälti ruotsinkielistä.

Nyt monet tosisuomalaiset protestoivat “pakkoruotsia” vastaan. Onko kaksikielisyys Suomessa aikansa elänyt? Voiko ruotsinkielinen kulttuuri säilyä, vaikkeivat kaikki ruotsia osaisikaan? Uhkaako monipuolistuva monikulttuurisuus ruotsin asemaa?

Vähemmistökielen aseman ei pitäisi olla suoraan riippuvainen vähemmistöön kuuluvien henkilöiden määrästä. Monipuolisen kulttuuriperinteen vaaliminen on arvo sinänsä. Vai onko? Päästäänkö tästä Suomessa koskaan yksimielisyyteen?

Onko niinkutsuttu “white flight”-ilmiö saapunut Suomeen? Tällainen mielikuva jää viime syksyn uutisista, joiden mukaan suomalaisvanhemmat vievät lapsensa pois niistä kouluista, joissa maahanmuuttajataustaisten oppilaiden osuus on yli 25 %.

Vaivaako suomalaisvanhempia ennakkoluuloisuus, vai aiheuttaako oppilaiden taustojen kirjavuus oikeita ongelmia kouluissa? Keitä ylipäätään ovat “maahanmuuttajaoppilaat”? Voiko Suomessa syntyneitä lapsia kutsua maahanmuuttajiksi? Entä lapsena Suomeen tulleet – jäävätkö he aina maahanmuuttajiksi? Entäs sitten heidän lapsensa?

Koulu on kuin yhteiskunnan pienoismalli. Ongelmat ja ennakkoluulot, jotka ovat yhteiskunnassa olemassa, ovat olemassa myös kouluissa ja näkyvät siellä ehkä eniten.

Lapset osaavat olla julmia. He heijastavat vanhemmilta kuulemaansa omalla tavallaan, kärjistetysti ja yksinkertaistetusti. Mutta he ovat myös hyviä oppimaan, sopeutumaan ja havaitsemaan. Se, miten kohtaamme toisemme kouluissa, on ratkaisevaa sille, miten pärjäämme keskenämme myöhemmin. Koulujen työtä tässä asiassa ei voi yliarvioida.

Pahin virhe, jonka koululaitos voi tehdä, on lasten erottelu taustansa perusteella. Lapsia ei pitäisi luokitella suomalaisiin ja ei-suomalaisiin, maahanmuuttajiin ja syntyperäisiin, kristittyihin ja muihin – ei edes aidosti hyvää tarkoittaen.

Lapset ovat pieniä ihmisiä, eroistaan huolimatta ihmisinä samanlaisia. Suomen lapset ovat suomalaisia, äidinkielestään ja vanhempiensa syntymäpaikasta riippumatta.

Islamin ja sananvapauden suhde on kuohuttanut Eurooppaa jo 20 vuotta.

Ensimmäistä kertaa jyrkkä islamilainen käsitys sananvapaudesta saapui Eurooppaan 1989, kun ajatolla Khomeini julisti tappokäskyn brittikirjailija Salman Rushdielle.

Monissa islamilaisissa maissa ovat voimassa tiukat jumalanpilkkalait. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskonnollinen johtaja puuttui länsimaisen kirjailijan vapauteen arvostella islamia.

Silloin länsimaiset poliitikot ja intellektuellit puolustivat lähes yksimielisesti Rushdien sananvapautta fundamentalistien uhkauksia vastaan.

Sittemmin kaikki on muuttunut.

Kun hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin musliminaisten asemaa käsittelevän elokuvan takia vuonna 2004, monien kommentaattorien mukaan hän sai, mitä kerjäsi.

Ja kun äärimuslimit uhkailivat tanskalaisia taiteilijoita Jylland-Postenissa 2005 julkaistujen Muhammed-pilapiirrosten takia, eurooppalaiset peräänkuuluttivat pilapiirtäjiltä ymmärrystä “toisten uskonnollisia tunteita” kohtaan.

Sananvapautta ei enää kovin paljon muistettu. Kuten brittikirjailija Kenan Malik sanoi: ”Tappokäskyjä ei enää tarvita. Olemme sisäistäneet sen fatwan. Enää ei kukaan kirjoittaisi, eikä julkaisisi, uusia Saatanallisia Säkeitä.”

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä eräs fanaatikko yritti tappaa taiteilija Kurt Westergaardia, joka piirsi pommipäisen Muhammedin kuvan. Onko uskonnon kritiikin hillitsemisessä kysymys uskonnollisten tunteiden kunnioittamisesta, vai peräksiantamisesta murhaajille?

Demokratiaa ei ole ilman sananvapautta. Eihän monikulttuurisuus voi tarkoittaa luopumista kummastakin?!

"Eurooppalainen monikulttuurisuuspolitiikka on täysin epäonnistunut." Tähän johtopäätökseen ovat tulleet monet eurooppalaiset poliitikot, myös ne, jotka alun perin tätä politiikkaa toteuttivat. Suomessa monikulttuurisuus on virallisesti edelleen “ihanaa”, sitä tavoitellaan aktiivisesti, pohtimatta sen kummemmin, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan.

Monikulttuurisuudesta puhutaan paljon, mutta sillä sanalla tarkoitetaan usein eri asioita. Meillä jaetaan tämän keskustelun osapuolet edelleen mustavalkoisesti “monikulttuurisuuden kannattajiksi” ja sen “vastustajiksi”.

Todellisuudessa kuva on monimutkaisempi. Jos puolustan afrikkalaistaustaisten musliminaisten ihmisoikeuksia heidän oman yhteisönsä kulttuuriperinteitä vastaan, olenko erilaisten ihmisten ja kulttuurien ystävä vai vihollinen?

Monikulttuurisuus on tuskin tullut ongelmaksi Euroopassa sen takia, että ihmiset ovat erinäköisiä, syövät erilaista ruokaa ja laulavat erilaisia lauluja. Ongelma on se, että monikulttuurisuudesta on tehty politiikkaa, joka suorastaan kehottaa maahanmuuttajia olemaan sopeutumatta heidän uusiin kotimaihinsa. Tämä politiikka ei yhdistä erilaisia ihmisiä, vaan erottaa niitä.

Eroja korostava monikulttuurisuus kohtelee ihmisiä kulttuurien tai uskontojen edustajina, ei ihmisinä. Sellaisen monikulttuurisuuden ystävät eivät ymmärrä, etteivät kulttuurit ole monoliittisia kokonaisuuksia, joihin niihin syntyneet ihmiset voidaan ikuisesti sulkea. Kulttuurit ovat eläviä ja muuttuvia, niitä ei tarvitse suojella väkisin ympäristön vaikutuksilta.

Demokraattisen oikeusvaltion perusperiaate on se, että ihmiset ovat tasavertaisia lain edessä, laki on kaikille sama. Monikulttuurisuuden nimissä tästäkin ollaan valmiita tinkimään. Jotkut haluavat Euroopassa siirtyä järjestelmään, jossa jokainen kulttuuriryhmä elää omien lakiensa mukaan. Tämä jo murentaa demokratian peruspilareita. Kuinka pitkälle me olemme valmiita menemään tällä tiellä, kenen oikeuksista tinkimään ja kuinka paljon?

On ihanaa, jos eritaustaiset ihmiset voivat elää rinnakkain, mutta ihmisten tasa-arvoa tulisi puolustaa enemmän kuin kulttuurien. Kulttuurien tasavertaisuudella ei voida oikeuttaa ihmisten erottelua ja eriarvoisuutta.

Vuoden aluksi Suoraa puhetta -sarjassa tutkija, toimittaja Iivi Anna Masso tarkastelee monikulttuurisen Suomen näkökulmia: mistä puhutaan, kun puhutaan monikulttuurisuudesta? Miksi monikulttuurisuutta ylistetään tai inhotaan? Entä puhutaanko samalla sanalla aina edes samasta asiasta?

Iivi Anna Masso on helsinkiläinen, virolaissyntyinen vapaa tutkija ja toimittaja. Hän on koulutukseltaan filosofi ja valtiotieteilijä, väitellyt valtiotieteiden tohtoriksi Helsingin yliopistosta. Masso on työskennellyt yliopistolla tutkijana ja tuntiopettajana ja on erikoistunut mm. ihmisoikeus-, tasa-arvo- ja monikulttuurisuusaiheisiin.

YLE Radio 1 lauantaisin 9.1. - 6.3.2010 klo 12.15 - 13.57.

Lauantaina 9.1. suoran lähetyksen monikulttuuripaneelissa vieraina ovat EtnoMoin päätoimittaja Raya Mudie, valtiotieteiden maisteri Lotta Roti sekä lakimies Hussein Muhammed.