SUORAA PUHETTA MANIFESTI NUMERO 7 / 2010 :TEEMANA PAKOLAISUUS

Iivi kysyy: "Onko tänäkin päivänä poliittinen realismi tärkeämpää kuin yksittäisten ihmisten kohtalo?"

Miten on ymmärrettävä poliittinen realismi Iivin mainitsemien esimerkkitapausten selittäjänä? Miten poliittinen realismi pakottaisi meidät ottamaan nöyrästi kaikki mitä Somaliasta tulee, mutta Iranille voisimme viitata kintaalla? Vai onko meidän päinvastoin oltava Iranin suhteen varpaisillamme, niin että emme tunnusta sieltä tulevien pakolaisten suojelutarvetta kuten emme voineet tunnustaa neuvostopakolaistenkaan suojelutarvetta?

Kiintiöpakolaisuuden (1) - joka on humanitaarisista maahanmuuttokategorioista ehkä selvin, mutta lukumääräisesti merkityksettömämpi - lisäksi Suomesta voi saada pakolaisstatuksen sisältämän turvapaikan (2), jos kokee vainoa ja vainon syynä on alkuperä, uskonto, kansallisuus, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen tai poliittinen mielipide. Tämä määritelmä liittyy ns. "vanhakantaiseen" pakolaisuuteen, ja on kansainvälisten sopimusten perusteella tiukimmin säädelty.

Jos turvapaikkaa ei voida myöntää em. seikkojen perusteella, voidaan oleskelulupa myöntää kuitenkin toissijaisen suojelun perusteella (3), jos henkilöä uhkaa asuinmaassaan kuolemanrangaistus, teloitus, kidutus tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu tai rangaistus.

Jos turvapaikkaa tai oleskelulupaa ei voida myöntää em. seikkojen perusteella, voidaan oleskelulupa myöntää edelleen humanitaarisen suojelun perusteella (4), jos henkilö ei voi palata asuinmaahansa esimerkiksi ympäristökatastrofin tai huonon turvallisuustilanteen vuoksi.

Jos turvapaikkaa tai oleskelulupaa ei voida myöntää minkään em. seikan perusteella, voidaan henkilölle kuitenkin myöntää oleskelulupa yksilöllisten inhimillisten syiden takia (5) tai tilapäinen oleskelulupa (6).

Kaikissa kuudessa tapauksessa kyse on humanitaarisesta maahanmuutosta, mutta vain kahdessa ensimmäisessä varsinaisesta pakolaisuudesta. Pakolaisuuden merkitys on kuitenkin ennen muuta merkitsevä kansainvälisiä sopimuksia ja velvoitteita tulkitsevassa kehyksessä. Kun halutaan kiinnittää huomio kansalliseen humanitaariseen maahanmuuttopolitiikkaan yleisemmin, on oleellista tarkastella kaikkia ryhmiä yhdessä.

Lisäksi on huomionarvoista ymmärtää, että nämä määritelmät - kuin myös erottelut lailliseen ja laittomaan maahanmuuttoon - ovat olemassa siksi, että valtiot ovat ne sellaisiksi tehneet; niillä ei ole merkitystä itsessään. Tämä huomio, ilmeisestä maalaisjärkeilystään huolimatta, on tärkeä, mikäli halutaan yhtäältä ymmärtää kansallista maahanmuuttopolitiikkaa ja toisaalta nähdä sen välitön riippuvuus kansainvälisestä ja globaalista tasosta.

Humanitaarisen suojelun perusteella saatavan oleskeluluvan voi teknisesti saada valtion heikon turvallisuustilanteen vuoksi. "Failed states indexin" mukaan maailmassa on noin 35 valtiota, joissa on heikko turvallisuustilanne. Näissä maissa asuu noin 1.2 miljardia ihmistä. Onko näillä kaikilla ihmisillä oikeus saada oleskelulupa niistä valtioissa, jotka ottavat vastaan maahanmuuttajia Suomen tapaan määritellyin humanitaarisin perustein?

Jos on, voidaan realistisesti todeta, että väestönkasvun ja kurjistuvien olojen yhä lisääntyessä ne kehittyneet ja hyvinvoivat valtiot, jotka ottavat vastaan humanitaarisia maahanmuuttajia, tulevat kokemaan maahanmuuttajien vyöryn. Jos taas ei ole, voidaan esittää välitön jatkokysymys, miksi ei? Onko oikeus siis vain niillä huonojen olojen hyväosaisilla, jotka taloudellisesti ja muuten kykenevät siirtymään vastaanottaviin maihin? Tämä lienee lainsäätäjien mielessä - vai miksi muuten kyseisiä määritelmiä edes luotaisiin?

"Kaikilla on oikeus siihen ja siihen" on tuttu rimpsu monen muunkin humanitaariseen teemaan liittyvän sopimuksen taustalla. Se, kenen on velvollisuus, on paljon vaikeammin määriteltävissä.

Arvelu humanitaaristen maahanmuuttajien vyörystä voidaan helposti kumota, ainakin toistaiseksi, tarkastelemalla esimerkiksi suomalaisten maahanmuuttoviranomaisten tekemiä päätöksiä. Turvapaikkahakemuksia hylätään, oleskelulupia tunnutaan kieltävän syystä ja toisesta. Kumpaa meidän sitten tulee ensisijassa tarkastella, jos haluamme saada järkevää kokonaiskuvaa maahanmuuttopolitiikasta, lainsäädäntöä ja oikeuksien tarjoamista vai aktuaalista politiikkaa ja velvollisuuksista kieltäytymistä? Ja ennen muuta, miksi nämä eroavat toisistaan niin huomattavasti?

Erilaiset lähestymistavat näyttäytyvät selkeämmin, jos kysymme yksinkertaisen, mutta liian usein hämärtyneen kysymyksen: ratkaiseeko humanitaarinen maahanmuutto niitä ongelmia, joita sen halutaan ratkaisevan? Vähentyvätkö vaino, kärsimys ja huono-osaisuus, lisääntyvätkö ihmisoikeudet ja hyvinvointi? Entä demokratia - vai onko se edes oleellinen tekijä tässä yhteydessä?

On helppo huomata, että turvapaikan saaneen yksittäisen ihmisen hyvinvointi lisääntyy, joskaan tämäkään ei aina ole päivänselvää, sillä uudessa maassa odottavat uudet ongelmat. Tähän asti keskustelijat ovat yleensä samaa mieltä - ihmisoikeudet ja hyvinvointi toteutuvat tai ovat toteutumatta nimenomaan yksilön tasolla. Koko maailmaa koskettavan, siis globaalisen, ongelman tapauksessa analyysi ei kuitenkaan voi jäädä tälle yksilökeskeiselle tasolle, vaan näkökulman on välttämättä oltava enemmän kokonaisuutta hahmottava. Yksinkertaistakaan valtiopolitiikkaa harvoin tehdään yksilölähtöisesti, puhumattakaan, että se olisi mahdollista tapauksessa, jonka kohteena on maapallon väestöstä suuri osa!

Kokonaisuutta tarkasteltaessa ongelma (tai etu) on siinä, että se häivyttää yksilön. Tällöin emme enää ensisijaisesti voi vedota moraaliin, empatiaan, solidaariseen lähestymistapaan tai edes "oikeuksiin", mikäli emme ensin määritä velvollisuuksia. Humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan kokonaisvaltainen tarkastelu valtiotasolla edellyttää yksilöideaaleista irrottautumista. Globaalilla tasolla tämäkään ei välttämättä enää riitä, vaan tarvitaan jopa sitä surullisen kuuluisaa kyynisyyttä, mistä asiasta keskustelevia usein syytetäänkin.

Onko kysymys ainoastaan rahasta, resurssien allokoinnista, hyvinvoinnin jakautumisesta, saavutettujen etujen preferoinnista? Jos ratkaisut ovat humanitaarista politiikkaa tekevien valtioiden käsissä, miksi nämä samat valtiot eivät ole onnistuneet esimerkiksi poistamaan nälänhätää, vuosikymmenten "kamppailuista" huolimatta? Onko kysymys reaalisesti edes mielekäs? Kehitysavun toimivuutta – tai sen kykyä ratkaista ongelmia – voidaan kyseenalaistaa ja kritisoida, mutta humanitaarista maahanmuuttoa ei yleensä sovi tarkastella samoin periaattein, vaikka motiiveiltaan toiminnoissa on kyse (tai pitäisi olla) samoista asioista. Oleellisin ero lienee siinä, että maahanmuuton tapauksessa yksilövaikutukset ovat selvemmin nähtävissä - ja ihmiselle on luontaisesti helpompaa käsittää asioita, jotka tapahtuvat konkreettisesti hänen välittömässä lähiympäristössään.

Selvää on, että pakolaisuutta ja maahanmuuttoa laajemmin ei voida havainnoida vain moraalisena kysymyksenä. Humanitaarisuus ja solidaariset näkökohdat ovat väistämättä asian taustalla, mutta kokonaisuuden kannalta myöskään taloudellisia, poliittisia, valtion välittömiin intresseihin liittyviä tai kulttuurisia seikkoja ei voida unohtaa. Vaikka pakolaiset ja turvapaikanhakijat yhä useammin saapuisivatkin "ei-valtioista", ovat valtiot yleensä kuitenkin niitä, jotka heitä vastaanottavat. Valtiokeskeisyys, valtioidenvälisyys ja globaali talous tarjoavat välttämättömät perspektiivit asian ymmärtämiselle. Yhdistettynä tosiasiallisiin havaintoihin ja täsmällisiin syy-seuraussuhteisiin ne muodostavat ainoan varteenotettavan kanavan, jonka kautta voidaan päästä ideaalirakennelmien muotoiluista kohti mahdollisesti järkevämpää ja tavoitteidensa kannalta aikaansaavaa politiikkaa.

Riikka Purra

HEI MITÄ TARKOITTAA SANA PAKOLAINEN VOISITTEKO KERTOA SEN MEILLE? T. LAURI MÄNTYNEN

Kun kukaan ei ole vielä keksinyt rahaa jauhavaa sampoa, niin miksi toteamuksen rahan rajallisuudesta ja siitä, että kun yhdelle annetaan se on toiselta poissa, sanotaan olevan populismia. Minusta kyse on realismista. Toinen ihmettelyni kohde on se, että vanhuksia ja pakolaisia ei saisi asettaa vastapooleiksi. Miksei saisi? Mitä enemmän pakolaisia sitä vähemmän jää rahaa vanhuksille. Näin on ainakin Helsingissä, jonne pääosa maahantulijoista loppujen lopuksi päätyy.
Ei kyse ole rasismista vaan pelosta rahan riittävyydestä.

Ns. maahanmuuttokriitikot väittävät vastustavansa suomalaisille taloudellisesti vahingollista ”humanitaarista maahanmuuttoa”. Tämä maahanmuuttajavastaisten keskustelijoiden viljelemä termi ei kuitenkaan sisälly pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien maahantuloa, maassaoleskelua ja maastakäännyttämistä koskevaan ulkomaalaislakiin.
Ulkomaalaislain mukaan ulkomaalaiselle voidaan myöntää oleskelulupa työn, opiskelun tai perhesiteen perusteella, jos hänen toimeentulonsa on turvattu eikä hänen oleteta joutuvan turvautumaan suomalaisen yhteiskunnan tarjoamiin sosiaalitukiin. Henkilölle voidaan kuitenkin myöntää turvapaikka tai muu oleskelulupa, jos hänellä on objektiivisesti perusteltu vaara joutua vainotuksi kotimaassaan tai jos hänen kotimaassaan vallitsee sotatila, vaikka hänen toimeentulonsa ei olisikaan turvattu. Vainolla tarkoitetaan vakavaa vaaraa henkilön hengelle tai terveydelle, eli mikä tahansa kotimaassa koettu syrjintä ei suinkaan oikeuta turvapaikkaan tai oleskelulupaan Suomessa.
Jokainen turvapaikkahakemus tutkitaan yksilöllisesti, ja hakijan kertomusta verrataan erittäin kriittisesti Maahanmuuttoviraston maatietoyksikön sekä muiden maiden vastaavien elinten keräämiin ja jatkuvasti päivittämiin raportteihin lähtömaiden tilanteesta. Turvapaikanhakijalla on velvollisuus osoittaa todennäköiseksi, että häneen kohdistuva uhka on todellinen. Oleskelulupa myönnetään määräajaksi. Jos sinä aikana vaara poistuu tai käy epätodennäköiseksi, lupaa ei uusita.
”Maahanmuuttokriitikot” antavat ymmärtää, että humanitaarisessa maahanmuutossa kyse olisi henkilöistä, jotka Suomi ottaa veronmaksajien elätettäviksi. Kuitenkaan yksikään turvapaikanhakija ei saa jäädä maahan sen perusteella, että hän on köyhä, kouluttamaton, epäpätevä tai sopeutumaton – termejä, joilla ”maahanmuuttokriitikot” toistuvasti viittaavat pakolaisiin.
Puolustuskannalle joutuessaan tai kritiikkiin vastatessaan maahanmuuttokriitikot keskittyvät Suomen ”humanitaarisen maahanmuuton” haukkumiseen. Toisaalta he eivät ole koskaan edes pyrkinyt pakolaislainsäädäntömme kokonaisvaltaiseen kritisoimiseen tai tarvittavien muutosehdotusten tekemiseen. Hän kirjoittavat yksittäisiä, irrallisia kolumneja tai kommentteja, joissa kommentoidaan monesti asiayhteydestään irrotettuja lauseita ja sanoja. He kiinnittävät huomionsa yksittäisten ihmisten yleensä mediassa julkaistuihin epätäsmällisiin tai virheellisiin sanomisiin, ei asiaa koskevaan lainsäädäntöön tai viralliseen maahanmuuttopoliittiseen ohjelmaan. Maahanmuuttokriitikoilta puuttuu kokonaisnäkemys, ehdotuksia, mitä maahanmuuttopolitiikassamme tulisi muuttaa ja minkä olisi hyvä säilyä.
”Maahanmuuttokriitikot” keskittyvät monesti sellaisten ihmisten kritisoimiseen, joilla ei ole mitään virallista asemaa maahanmuuttopolitiikan muovaamisessa. Toisaalta mikään ei estä heitä ottamasta yksittäistä poliitikkoa, maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsia pilkattavakseen, vaikka maahanmuuttopolitiikkamme ja ulkomaalaislainsäädäntömme on Suomen kansan enemmistön valitseman eduskunnan enemmistön ja sen luottamusta nauttivan koko hallituksen päätettävissä.
Maahanmuuttokriitikot eivät kerro, mitä heidän mielestään vaikkapa sotaa paenneille somaleille pitäisi tehdä, jos kerran heille ei tulisi myöntää oleskelulupaa. Kritiikin esittäminen mitä tahansa vastaan on tietysti helppoa, jos itse ei esitä mitään ratkaisuehdotusta.
Osa ”maahanmuuttokriitikoista” on tosin joskus ehdottanut, niin kuin moni muukin, että pakolaisia pitäisi auttaa lähellä heidän lähtömaitaan. Näin kuitenkin jo on. Esimerkiksi Irakin naapurimaissa Syyriassa ja Jordaniassa asuu arviolta kaksi – kolme miljoonaa irakilaista pakolaista, joiden auttamiseen maahanmuuttokriitikot tuskin haluaisivat Suomen valtion osallistuvan. Nk. maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa nimittäin jatkuvasti mollataan Suomen tarjoamaa humanitaarista ja kehitysapua. Sitä ei pelkästään kritisoida sen vuoksi, että sitä ei monesti ole hoidettu kunnolla – tähän esitän itsekin kritiikkiä – vaan kehitysapu halutaan lakkauttaa kokonaan. Pakolaisten lähtömaiden naapurimaissa, jotka monesti itsekin kärsivät konflikteista, ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia tarjota apua ainakaan kaikille pakolaisille.
Turvan tarjoamista pakolaisille lähialueilla tuskin kukaan maahanmuuttokriitikoiden kiroamat ”monikultturistitkaan” kovasti vastustavat. Pakolaisten pakottaminen pysymään kotimaidensa naapurimassa ei kuitenkaan ole aina mahdollista. Naapurimaat luovuttavat toisilleen myös todellisia pakolaisia kovaa valuuttaa vastaan. Mitä korkeampi poliittinen tai yhteiskunnallinen profiili pakolaisella, eli mitä todennäköisimmin hän on vaarassa palatessaan kotimaahansa, sitä todennäköisempää on, että hänen kotimaansa hallitus maksaa hänen luovutuksestaan huomattavia summia.
Naapurimaat eivät muutenkaan uskalla tarjota esimerkiksi vainotuille opposition tai vähemmistön edustajille suojelua, sillä tämä voi nopeasti johtaa konfliktiin vastaanotettujen pakolaisten kotimaan hallituksen kanssa. Sen sijaan mikään kaukainen maa ei lähde katkaisemaan diplomaattisia suhteitaan vaikkapa Pohjoismaihin saati ryhtymään sotaan näiden kanssa vain sen vuoksi, että nämä ovat ottaneet vastaan pakolaisia.
Iivi Anna Masso: ”Yhdysvalloissa turvapaikan saaneet saavat automaattisesti työluvan, Suomessa oleskelulupaa odottaessa työnteko ei ole hakijalle sallittua. Sen sijaan sosiaaliavustukset ovat tarjolla kaikille maassa asuville.”
Myös Suomessa turvapaikan tai oleskeluluvan saaneet saavat myös työluvan, mikä onkin ehdottoman kannatettava asia. Sen sijaan turvapaikanhakijalla ei ole oikeutta tehdä töitä kolmen ensimmäisen kuukauden aikana turvapaikkahakemuksen jättöpäivästä. Työnteko-oikeutta on myös suunniteltu rajoittaa edelleen joissakin tapauksissa jopa kokonaisen vuoden ajaksi, mikä on selkeä epäkohta.
Toisin kuin yleensä maahanmuuttokeskustelussa väitetään, turvapaikanhakijoilla tai muilla ulkomaalaisilla ei sen ole parempia sosiaalietuuksia kuin suomalaisilla. Päinvastoin, turvapaikanhakijat joutuvat sinnittelemään alle 10 eurolla päivässä. Joissakin vastaanottokeskuksissa on ruvettu toimeentulotuen sijaan antamaan ruokaa. Vaikka tämä voi estää pyrkimystä turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttöön, valmiin ruoan tarjoaminen kuitenkin laitostaa turvapaikanhakijat. Mahdollisuus laittaa itse ruokaa pitäisi heidät edes jollakin tavalla kiinni normaalielämässä, kun turvapaikanhakijat on hajasijoituksen sijaan ahdettu laitosmaisiin vastaanottokeskuksiin ja työnteko-oikeuskin on viety.

Husein Muhammed
OTM, lakimies

HEI MITÄ TARKOITTAA SANA ULKOMAALAINEN VOISITTEKO SELITTÄÄ TÄMÄN ASIAN? T. LAURI MÄNTYNEN

Köyhyys sinänsä joskus pakottaa tekoihin, joita ei pitäisi joutua kestämään esim. huumekauppaan joutuminen, lapsikauppa. Köyhyyden pitäisi olla joskus myös perusteltu syy turvapaikkaan.

Eikö perheen yhdistämisen kautta saatu oleskelulupa ole myös humanitäärisin syin saatu? On ei-humaania, että joutuu elämään erossa perheestään. Toisaalta myös perheen yhdistämisen kautta tulleet ovat usein samassa tilanteessa kuin perheenyhdistäjä, vaikka syy oleskelulupaan onkin "perheen yhdistäminen".

Haluaisin kysyä että millä ihmeen laskukaavalla olette laskeneet että perhe jossa on 2 lasta saisi kelan tukea 2500 € kuukaudessa...???täyttä potaskaa.En tiedä yhtä ainutta perhettä jossa näin olisi.Meillä on 3 pientä lasta ja saamme Kelalta n.700 € kuukaudessa yhteensä.Ei se oo mikään ihme että Suomi on kohta pullollaan maahanmuuttajia kun valtio elättää TÄYSIN nämä ihmiset.Houkuttaahan se ilmainen raha itse kutakin...

Miten yksittäinen ihminen voisi auttaa politiikkoja painostamaan Iranin hallitusta? Ja kuinka pitkälle vietyjä toimenpiteitä voivat politiikotkaan tehdä? Pelkona Iranin hallituksen toimet, jotka voivat olla jopa sotilaallisia?