Agatha ja Idän pikajunan arvoitus

Agatha Christie on mielenkiintoinen aikansa kuvastin. "Idän pikajuna" on kirjoitettu 1934 ja sen kuvaaman junan yhteen makuuvaunuun pakkautunut eri kansallisuuksien sulatusuuni, vaikkakin se tässä viittaa Atlantin taakse, oli pian todellisuutta Euroopassa tosin jakautuneena kahteen leiriin.

Jokainen matkustaja kuvaa aluksi seuralaisiaan arkkityyppisin kuvin ikään kuin erottaen ja kohottaen itsensä pois joukosta. Suopea ja lähinnä toteava suhtautuminen juutalaisiin eurooppalaisina ihmisinä vilahtaa ohi tekstissä. Tämä on erikoista sikäli, että juutalaiset ovat yleensä sekä arveluttavia että arvostamattomia Christien jännityskirjoissa. Taustalla piilevä raaka lapsenmurha yhdistää joukon myös näytellyllä tasolla. Ei meillä Saksassa tällaista, toteaa saksalainen seuraneiti. Junassa tapahtunut murha näyttää vaikuttavan kaikkiin myös suurin piirtein samalla tavoin, rikosta seuraa rangaistus.

Henkilöiden tyyppigalleria on paitsi eri kansallisuuksista myös Christielle tyypillisistä hahmoista koostuva. Miten usein tulevatkaan brittiläiset upseerit lomalle Intiasta emämaahan, kotiin. Tällaisen henkilön kautta on koko maailma mukana matkalla, koska mitään työstään tai tehtävistään kyseinen henkilö ei koskaan mieti tai tuo negatiivisesti julki. Sitten ovat nämä itsenäiset naiset ja höpsöt, suulaat hattarat. Timantteina kulkevat mukana arvon kaunottaret tai vanhemmat daamit, jotka kantavat aateliuttaan yllään kuin korua. Jotain tavatonta tarvitaan siihen, että tavallinen autonkuljettaja kuuluu tasa-arvoisena samaan joukkoon.

Hercule Poirot on kuuluisa siitä, että hän etsii totuutta. Rikoksen tehneet saavat rangaistuksensa. Kuolemantuomiota ei kyseenalaisteta. Tätä kirjaa on hauska lukea niin kuin sitä ei pitäisi lukea. Mutta miten onkaan, murha tapahtuu ja itse itsensä muodostanut valamiehistö toteuttaa tuomion, jonka rikollinen on kotimaassaan Yhdysvalloissa ohittanut. Onko tämä voittajien tuomio! Joka tapauksessa se katsotaan oikeutetuksi ja matkaajat voivat rauhassa jatkaa elämäänsä. Tässä voisi melkein jo kuulla Nürnbergin tuomioistuimen kaikuja.

Agatha Christie kirjoittaa kirjoja kuin ratkaistavia sanaristikkoja. Kaikki ovat epäiltäviä. Tietenkin vasta Poirot harmaine aivosoluineen kerää loppuistonnossaan langat yhteen ja piirittää syyllisen. Koska todellinen ja näennäinen sekoittuvat, niin realismi voidaan ohittaa. Poirot ei ole Maigret. Niinpä kimonopukuinen nainen on hänkin huiputusta ja kimono yksityisetsivän matkalaukussa on kuin taisteluhansikas, jolla aikanaan lyötiin vastustajaa kasvoihin, jotta tämä tietäisi kummalla puolen hän muihin nähden seisoo. On luotava näyttämö, jossa tapahtuu rikos ja epäillyt odottavat kuulusteluja. Vain yksi kulkee vapaasti ja jostain sanasta lähtien kerii epäiltyjen aivoituksen esille.

Christien teokset on vaikea muuttaa elokuviksi. Ne eivät ole filmillisiä, sopivat paremmin lyhyiksi jutuiksi televisioon. Sidney Lumet ohjasi 1974 elokuvan täynnä tähtiä, mutta mitä sillä elokuvalla oli tekemistä Agatha Christien teoksen kanssa. Ei juuri mitään. Christien kirjoissa on oma tenhonsa. Ne laittavat aivot järjestykseen ja sopivat siksikin unilääkkeeksi.

Agatha Christie kirjoitti ”Idän pikajunan arvoituksen” vuonna 1934. Kirjoitusaikakausi kuvastuu paremmin kuin hyvin kirjasta, jossa yksityisetsivä Hercule Poirot pohtii murhaa junassa. Euroopan halki Ateenasta lähtevä makuuvaunu on nyt epätavallisen täynnä matkustajia. Nämä näyttävät koostuvan eri kansallisuuksista ja sosiaaliryhmistä. Sekalaisesta joukosta vain yksi henkilö erottuu muista silmämääräisesti mutta eettiseltä kannalta tarkasteltuna. Hän on mies, jonka sisältä pilkahtaa peto. Tämä henkilö löytyy toisen matkayön jälkeen murhattuna vuoteestaan.

Taustalta paljastuu lapsenmurha, johon mies on Yhdysvalloissa syyllistynyt ja josta hänet on myös tuomittu. Hän on onnistunut välttämään tuomion elämällä ulkomailla, mutta junassa hänen kanssaan matkustaakin epävirallinen valamiesoikeus. Jokainen matkustaja on melkein suunniltaan lapsenmurhasta, mutta murha junassa ei näytä hetkauttavan ketään juuri lainkaan. Ei meillä Saksassa tällaista tehdä, toteaa lapsenmurhasta kuulusteluissa saksalainen seuraneiti. Näyttää siltä, että rikos on saanut rangaistuksensa. Silti matkaajat kuvaavat toisiaan ennakkoluuloista muodostunein arkkityyppisin ilmaisuin. Agatha Christie asettaa pelipöydän esiin, piirretään kuva makuuvaunusta ja sinne kirjataan jokaisen nimi ja hänet sijoitetaan paikalleen.

Henkilögalleria on tavanomainen. Joukossa on tietenkin Intiasta kotiin palaava brittiupseeri, jonka kautta vaunussa onkin mukana valkoisten kristittyjen hallitsema maailma. Idästä ollaan tulossa, siihen viittaa jo junan nimikin. Tuota seikkaa painottaa vielä hämäys, keksitty henkilö, joka nähdään mutta joka siltikään ei ole tosi. Hän kulkee yöllä punainen, lohikäärmekoristeinen kimono yllään. Jotain vierasta on näin ollen joukossa, joka muuten koostuu tutuista tyypeistä. He ovat vakavia ja kauniita tai hupsahtaneita höpsöjä. Timanttina matkassa kulkee vanha emigranttinainen Venäjältä, joka kantaa aateliutta yllään kuin korua. Asiallisen toteavasti Poirot mainitsee erään henkilön taustamahdollisuutena juutalaisuuden, mikä asia sijoittaisi tämän Eurooppaan. Maininta on hämmästyttävän neutraali ja lempeä sikäli, että Christien juutalaiset ovat tavallisesti arveluttavia ja arvostamattomia.

Koko maailma taustanaan Eurooppa on nyt näyttämönä, jossa kulisseina ovat Idän pikajunan makuuvaunu, sen yksityisosastot ja ravintolavaunu. Peli on käynnissä. Kimonon matkatavaroihinsa kuin taisteluhansikkaan iskun kasvoihinsa saanut Poirot tutkii asiaa. Hänen moraalinsa on totuuden etsiminen. Koska se mitä joku on ja miltä joku näyttää, on aivan oleellinen asia esityksessä, niin maailmankuulu näyttelijä, tietenkin, löytyy joukosta. Tarvitaan paljon, että tällainen sosiaalinen ja kansallinen kirjo voisi toimia yhden päämäärän hyväksi. Rikos saa tämän aikaan. Rikoksen paikka siirretään Yhdysvalloista Eurooppaan ja lapsenmurha seurauksineen muutetaan oikeutetuksi kostoksi Balkanin lumeen juuttuneeseen junaan. Ollaan kuin olemattomalla pysäkillä ja eräässä päätepisteessä, koska kyseessä on jatkumo.

Onko lopulta kyse voittajien oikeudesta. Moraali jollain tavoin taipuu, jos näin on laita. Ja näin on laita. Kirja aivan kuin tahattomasti viittaa tuleviin liittoumiin, jolloin ollaan joko jonkun puolta ja toista vastaan. Pahuutta vastaan. Christien Idän pikajuna kertoo yhteiskunnan pysyvistä ja muuttuvista virroista. Se kuvaa päättäväisyyttä, jolla asia ajetaan loppuun oma henki altistaen. Oikeus on sen, joka voittaa kilvan. Tämän myös tavallisesti kovin suoraviivaista tietä kulkeva Hercule Poirot hyväksyy ja panee korttinsa likoon valamiesoikeuden pelastamiseksi.

Minua on jäänyt suunnattomasti vaivaamaan kirjassa se, että siinä todetaan eräässäkin kohdassa yhdeksän matkustajan kahdestatoista paljastuneen olevan jonkinlaisessa suhteessa Armstrongin tapaukseen (jäljellä ovat tällöin Hardman ja kaksi naista). Toisessa kohdessa Hardman kysyy jotakin tähän tapaan, "ovatko nuo kaksi naista ainoat syyttömät tässä junassa?"

Lopussa Hubbard sanoo, että MacQueen ja Masterman oli suunnitelman alussa ensin saatava Ratchetin palvelukseen. Ja myös sanotaan, että MacQueen antoi tietoja Ratchetin lahjusten saamisesta sekä se, että hän oli Sonian ihailija. Tästä tulee ilmi, että MacQueenin suhde Armstrongiin ei ole alunperin se, että hän oli Armstrongin tyttären murhaajan palvelija.

Mutta minä en ainakaan löydä kirjasta kohtaa, jossa MacQueenin suhde Armstrongin tapaukseen tulee ilmi. Tietääkö joku tästä jotakin?