Ehdota kesäksi klassikkoteosta!

* Dostojevski: Ikuinen aviomies
Kertoo unelmista ja niiden toteuttamisen todellisista ja kuvitelluista edellytyksistä

* Calvino: Paroni puussa
Kirja, joka on kirjoitettu elämän ja olemisen todellisesta keveydestä

Franz Kafkan Linna
Kirja kaikille, jotka haluavat tietää, millaista on joutua oikeusprosessiin

Shakespearen Loppiasaatto on kerrassaan hauska ja monipuolinen kaikessa. Kuka on mitäkin sukupuolta ja mitä roolia kukakin vetää ja mistä syystä. Onko joku narri vai narrina totuudenpuhuja. Siinä kirja joka antaa uskoa elämään.

Jatkan edellisen rataa, koska pidän näytelmistä ja niiden lukemisesta myös. Moliere on oivallinen ja niin on Saiturikin. Onko taustalla peitettynä rotukysymys aivan ns. vanhaan malliin? On mitä on! Joka tapauksessa Saiturin juonenkäänteet ovat niin hulppeat, että vaikka henkilöitä olisi useampaankin näytelmään, mukana pysyy aivan luontevasti. Huumori kukkii, satiiri soi ja ihmisyys, sehän on siellä sisällä.

Gorkin Ihmisten keskellä on omaelämäkerrallisen trilogiansa kaksi ensimmäistä osaa yksissä kansissa, suomentaja Juhani Konkka. (Trilogian viimeinen osa on selkeästi heikompitasoinen kuin kaksi ensimmäistä, joten kahden ensimmäisen erikseen julkaiseminen on perusteltua.)
Teos on lämminhenkinen, viisas, kertomus monenlaisista ihmisistä suuressa Venäjänmaassa. Kirjoittajan tosi oma kokemus. Elämänviisautta ja ymmärtäväistä suhtautumista ilkeimpiinkin henkilöihin tihkuva.
Siitä saa elämän oppia ja siitä jää hyvä, lämmin mieli. Kuin lämmittävä nuotio yössä.
Paljon henkilöitä, joista osasta tulee kuin ystäviä.

Vuosikausia sitten luin Stancún Miten sinua rakastinkaan, ja vieläkin on sen maan ja viinin makuinen elämä minussa mukana. Perhe kokoontuu äidin hautajaisiin; kuoleman pidoista tulee elämän pidot.

Tulevan Kalevalan päivän kunniaksi. Keskusteltavana voisi olla myös se, mitä Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan väännökset vaikuttavat siihen, millaisena tulevat aikuiset muistavat tarinat. Onko mahdollista, että lapsille Koirien Kalevala ei ole parodia oikeasta vaan oikea?

Toivoisin kesäkirjaksi A.Solzenitsyniltä joko Syöpäosastoa tai Ivan Denisovitsin päivää. Molemmat ovat synkästä aiheestaan huolimatta toivoa antavia teoksia. Henkilöhahmot ovat mieluisasti kovin todentuntuisia, eläviä ja läheisiä. Solzenitsyn osaa katsoa ihmisen sieluun ja kertoa, miltä siellä näyttää.

Olen lukenut Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuja 60-luvun puolivälistä alkaen ja huomannut sen sopivan ainakin 10-50 -vuotiaalle lukijalle erinomaisesti. Se seikka, että kirja on ilmeisesti tälläkin hetkellä kielletty jossain päin USA:ta, kertoo Mark Twainin kerronnan tasosta. Kaikki eivät kirjan ironista tyylilajia ja yleisinhimillistä humanismia ymmärrä.

Astrid Lindgrenin Saariston lapset on kirja kaikenikäisisille, jonka luen vähintään kerran vuodessa. Lämmintä ja viisasta kerrontaa.

Äitini aikanaan ohjasi minut Swanin ihmeellisten kertomusten pariin. Löysin rakkaat ystävät Sarasta ja Sarrista, kipuilin Iiris rukan murheita, otin oppia Ollin vuosista.

Ja nyt nuo rakkaat kirjat odottavat hyllyssä omien lasteni varttumista hiukan isommiksi. Jospa hekin saisivat näistä iki-ihanista kirjoista jotain sellaista, mikä kantaa ja ilahduttaa vielä vuosienkin kuluttua!

Toivoisin että lukupiirissä käsiteltäisiin näitä Swanin mahtavia kirjoja! Olisi mukava kuulla muidenkin ajatuksia.

Lindgrenin kirjat ovat mainioita. Ehkä voisi ottaa useita satutädin kirjoja keskusteluun,Saariston lapsien ohella mm. Mio poikani Mio, Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli.

Samuli Parosen Huone puutalossa saa minut joka lukukerralla hämmästelemään mm. sitä, miten MIES voi kirjoittaa näin... Lisäksi Paronen oli aikaansa edellä kerronnassaan. Kirja on viisas kirja, sen lukemisesta jää hyvä mieli. (Vaikkei loppua kovin onnelliseksi voikaan sanoa. Avoin loppu, mielestäni.)

Hei,
kiitos Lukupiiri-ohjelmista, jotka ovat pitäneet kuunteluetäisyydellä maanantai-iltapäivisin.
Kesäkuun kirjoiksi ehdotan esim. Dickensiä (Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit) tai Järnefeltin Vanhempieni romaania.

Marcel Proustin teksti on suorastaan henkeäsalpaavaa! Menneen maailman pilkun tarkka kuvaus ja koko ajan käsite ovat tässä teoksessa kehitetty huippuunsa. Kadonnutta aikaa etsimässä ei kylläkään ole mitään kevyttä kesälukemista, mutta sitäkin kiehtovampaa. Lukupiiriin sopisi todella hyvin vaikkapa tämän klassillisen suurromaanin ensimmäinen osa. Ja muutenkin kaikille suositukseksi: Kuppi lehmuksenkukkateetä, madeleine-leivos ja Proust mahdollistavat nautittavan aikamatkan "vanhan hienostuneen Ranskan uupuneen rappion ja uuden, sumeilemattoman keskiluokkaisen nykyajan nousun" päiviin.

Mielestäni kesäkirjaksi sopisi Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarja. Kirjan tapahtumat voisivat olla totta kaikessa karuudessaan ja elämänriemussaan. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja mieleenjääviä. Kristinan kuolema on kuvattu uskottavan kauniisti.
Kirja kertoo Ameriikan ihmemaahan lähteneiden ruotsalaissiirtolaisten elämästä aikakaudella, jolloin intiaaneillekin vielä riitti asuinsijoja. Kuvattu tunteiden koko skaala, ja samalla lukija kuin huomaamattaan oppii lähihistoriaa.
Suosittelen kaikille lämpimästi.

Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä sopisi mainiosti kevät/ kesäkirjaksi.Mielestäni se on yleimaailmallinen, pohdiskeleva ja kertoo luovan ihmisen yksinäisyydestä. Toinen vaihtoehto olisi Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Siihen pätevät samat adjektiivit: Waltari osasi hienolla tavalla kuvata ihmistä, joka kaikissa paikoissa ja kaikkina aikoina on samanlainen. Sinuhe on tullut luettua useampaan kertaan ja Pakolainen kerran.

Väinö Linna: "Täällä pohjan tähden alla"- trilogia. Esim ensimmäinen osa.
Itse olen lukenut kaksi osaa trilogiasta ja ne ovat olleet mainioita lukukokemuksia molemmat.
Aukaisin ensimmäisen kerran Väinö Linnan kirjan viime vuonna ja sen jälkeen olen lukenut monia hänen teoksiaan. Ihastuin hänen kirjoittajatyyliinsä heti avattuani "Täällä pohjan tähden alla" kirjan. Päästyäni ensimmäisen sivun loppuun olin myyty Linnan teokselle. Ja muutkaan hänen kirjoistaan eivät ole tuottaneet pettymystä.
Mielestäni Linnan "Täällä pohjan tähden alla" teos on suuri suomalainen klassikko, joka avaa lukijalle näköalapaikan suureen suomalaiseen traumaan, kansalais/vapaussotaan. Se on järisyttävä teos.
Klassikko ehdottomasti!

Aloin ajatella näitä kirjoja, ja voi että näitä on paljon, suuri osa onkin jo ehdotettu.
Voiko ehdottaa montaa? Kriteerinäni on, että kirja on paksu ja siinä on loistavasti ja todella vetävästi kerrottu tarina, sateisen ja miksei aurinkoisenkin kesäpäivän sopivaa ajankulua, joka kestää pitkään. Ehdotan Don DeLillon loistavaa Alamaailmaa ja Mahfouzin Kairo-trilogiaa. Huumoripuolelta Fieldingin Tom Jones ja/tai Laurence Sternen Tristram Shandy. Myös Joel Lehtosen Putkinotko voisi olla hyvä(kuten tuttuni kirjaa kuvasi: "Puoli kirjaa olen lukenut, ja nyt on vasta kana herännyt").

Minäkin toivon Gorkia, trilogian ensimmäinen osa Lapsuuteni on tietysti paras. Akulina-mummo on tarinan sydän, mutta erityisen mielenkiintoinen hahmo ristiriitaisuudessaan on minusta vaari.

Saatana saapuu Moskovaan on kyllä yksi parhaista mieltä järisyttävistä teoksista (kuten myös Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä). Saatanan olen lukenut ainakin kahteen kertaan ja näin pääsisäisen alla muistui taas mieleen.

Ehdottaisin luettavaksi Samuel Beckettin viimeksi suomennettua teosta Watt. Vaikuttaa mukavan kimurantilta.

Stendhalin "Punaista ja mustaa", Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset", Cervantesin "Don Quijote" sekä Defoen "Robinson Crusoe" - jaarittelua ja löpinää plus raivostuttavia "sankareita"!
Miten ihmeessä näistä on tullut arvostettua laatukirjallisuutta?
Olkaa ystävällisiä ja kertokaa, kun en kirjallisuustieteen luennoilla saanut selitystä.

1970-luvulla jonain pääsiäisenä kolahti Tito Collianderin Aarnikotka. Viisas ja pohdiskelemaan pysäyttelevä kirja. Kestää tuhat lukukertaa.
Tietysti voisi ajatella myös jotakin muuta Collianderin omaelämäkerrallista teosta, ehkä useampaakin. Ristisaatto?

Oppimaton työläiskirjailija kirjoitti fiksumpaa tekstiä kuin lukeneemmat kollegansa. Omalla, ainutkertaisella tyylillään.
Huone puutalossa lie tunnetuin ja paras, mutta onhan niitä muitakin.
Parosen kerronnasta tulee hyvä mieli.

Suomalaisen kirjallisuuden perusteos, joka on luettava vähintään kerran vuodessa, mieluiten kesällä.
Saamme radiosta kuulla joka joulu saunanpalokohtauksen, jota en sen surumielisyyden vuoksi jaksa erillisenä ollenkaan kuulla.
Kokonaisuutena teos on suuri kasvuteos ja kieleltään kuin hienointa runoutta.

Lyhyen ilmaisun mestareita molemmat. Osaavat sanoa oleellisen vastaansanomattomalla tavalla. Ihanaa huumoria mukana.

Ruotsin uusklassikot Göran Tunstöm ja Sven Delblanc ovat itsensä klassikoiksi kirjoittaneet. Maria yksin,Elon tähkä, Jouluoratorio... Jokainen sana heillä on punnittu (ja lukijain toimesta hyväksi havaittu).

Miksei viimeisessä Lukupiirin lähetyksessä voinut kertoa, mikä teos on valittu kesäkirjaksi? Nyt on kertomisella jo kiire, jotta ehdimme lukea valitun teoksen määräpäivään mennessä!

NM. Minkä lainaan kirjastosta?

Ehdotan György Kondradin lähihistoriaa syvältä luotaavaa teosta Pidot puutarhassa tai sitten Matti-Yrjänä Joensuu Harjunpää sarjaa.
Moraliteetteja kummatkin.
Konradiin en saa yksin tartutuksi, yhdessä lukemisella sujuisi.
Harjunpäät osaan lähes ulkoa.

Toimittaja siis valitsi kesäkirjan, koskei sitä ainakaan näistä ehdotuksista löydy. Demokraktiaa?

NM. Suuresti pettynyt

Milloin tulee tämä ohjeman radiosta????

Kesäkuussa kuuntelijat valitsevat klassikkoteoksen, lupailitte... Miksi tuota kirjaa ei toivelistasta löydy? Voisitteko selittää valintaanne tarkemmin, koska ihmetyttää tuollainen?