Radion Lukupiiri on koolla jälleen 10.4.
Klassikkokirja on silloin Lewis Carrollin merkillinen satu-uni Liisa Ihmemaassa. Tulkintoja ei varmasti tule puuttumaan. Aikaisia alustuksia voi tuoda julki vaikka näillä sivuilla, ja etukäteen voi myös ilmoittaa kiinnostuksensa tulla mukaan lähetykseen, sen voi tehdä sähköpostilla: luku.piiri@yle.fi
Olen itse innostunut Liisasta monesti, eikä vähiten silloin kun uusia mainioita suomennoksia ilmestyy. Viimeksi riemastutti Tuomas Nevanlinnan verbaaliakrobatia Carrollin suomentajana, silti ehkä lämpimimmin muistossa on Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin vapaa irroittelu nonsensemaailmassa. Niin paljon innostuin kerran, että ryhdyin sovittamaan kirjaa lastenkuunnelmaksi ja rustasin runojakin joukkoon. Hector ne sitten sävelsi, Liisana kiekui Ona Kamu. Hauskoja muistoja nekin; vieläkin kuulen korvissani Miitta Sorvalin oudon kimityksen Hiirirouvana ja kaksoisroolin kolkkona Herttuattarena tai Matti Pellonpään myhäilevän hämyhahmon Toukkamiehenä joka puhelee arvoituksin niinkuin joka toinen Ihmemaassa. Teekutsuilla Peltsi melskasi Jukka Puotilan kanssa.
Luetaan Liisaa!
Nyt kun Narniaelokuva taas herätti kiinnostuksen englantilaisen lastenkamarin maailmoihin ja kirjailija C.S.Lewisiin,ja valkokankaalla on vastikään nähty Peter Panin kirjoittajasta
J.M. Barriesta innoituksesta hakenut elokuva Finding Neverland, ihanasti itkettävä pieni leffa, Lewis Carrollin arvoituksellinen henkilö on ilman muuta yksi tästä joukosta. Eikä englantilaisten oppineiden herrasmiesten joukosta puutukaan enää kuin Tolkien ja Milne, ja heidän edeltäjänsä Edward Lear ja Hilaire Belloc, niin
käsillä on nonsenseperinteen ja fantasian kerma. Yhteistä näille puoliakateemisille hepuille on ronski ote, josta sievistely puuttuu täysin. Belloc muotoilee käsityksensä kirjallisesta kohderyhmästään näin:
I call You bad, my little child,
Upon the title page,
Because a manner rude and wild
Is common at your age.
Belloc kätkee runo- ja limerikkikirjansa opettavaisuuden töykeään nimittelyyn ja puhutteluun. Kirjoittaa nykyiskasvatuksellisesta näkökulmasta suorastaan sopimattomasti!
Samaa voi sanoa Charles Lutwige Dodgsonista alias Lewis Carrollista
-vai voiko?!
omituisen miehen omituinen kirja
Lewis Carroll (Charles Lutwidge Dodgson) oli omituinen mies. Ujonlainen hän luultavasti oli, koska erakkoisena viihtyi erityisesti lasten seurassa. Eräästä Oscar Wilde -tutkimuksesta löysin maininnan, jossa Oxfordin paheksuttavimpina miehinä (jälkikäteinen arvio, muistaakseni) pidettiin Wilden ohella, John Ruskinia ja juuri tätä Liisa Ihmemaassa -kirjan kirjoittajaa. Seksuaalisen orientoitumisen tarkasteluun on joutunut useampikin lapsille kirjoittanut henkilö. Aika erikoista tietenkin on, että Dodgsonia äkisti kiellettiin tapaamasta Liddellin tyttöjä ja että hänen päiväkirjastaan on tehty poistoja tai sivuja on muuten sensuroitu. Mutta tällainen ulkopuolinen harhailu ei tietenkään vaikuta tekstin tasoon.
Joka tapauksessa Alice Liddell on Liisan malli. En ole tullut aiemmin miettineeksi kirjan tulkintaa. Kirja sinällään on ollut kovin kiehtova. Jotain kovin seksuaalista siinä on, mutta hyvin paljon on myös asioita, jotka vain yleisesti liittyvät lapsen kasvamiseen, kuoriutumiseen munasta. Luin kirjan vasta aikuisena, mutta alkukielellä en ole tekstiä lukenut. Suomennoksiahan on kirjasta useampia. Olen tutustunut siihen sekä Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin että Anni Swanin käännösten avulla. Henkilökohtaisesti pidän eniten hulluista teekutsuista. Tein aikoinaan sisareni lasten kanssa useampia pienenpieniä näytelmäesityksiä (jouluna ja kesällä ja vain mummolan väelle ja vanhemmille). Teekutsut jäivät mietinnän asteelle, sillä lapset kasvoivat ohi ajan, jolloin he pitivät minua, tätiään, lapsena kuten itseään.
Lewis Carroll lähti tekemään kirjaansa sillä mielellä, että siihen tulee heti mukaan kuvitus. Hän oli itse taitava kuvantekijä mutta halusi, arvostuksenko vuoksi?, ammattitekijän matkaansa. John Tenniel ei ollut enää mikään pikkutekijä tuohon aikaan, kun hän suostui kuvitustarjoukseen. Työstä tuli kuitenkin hänelle painajainen, sillä Carroll puuttui kaikkeen ja kiitti kuvatarjonnasta lopuksi vain Tyyris Tylleröstä tehtyä kuvaa. Kun Carroll sitten kirjoitti jatko-osan, Liisan seikkailut peilimaailmassa, niin Tenniel melkein raahattiin puuhaan mukaan. Kukaan toinen ei toisaalta kirjailijallekaan kelvannut.
Tämä erikoinen epäonnen ketjutus jatkui sitten kun kirja vapautui uutta kuvitusta varten 1907. Lukijat olivat tottuneet tekstiin ja kuviin siinä rinnalla niin saumattomana kokonaisuutena, että esim. Arthur Rackham sai yleisöltä pyyhkeet siitä, että hän taidoillaan kehtasi yrittää Tennielin ylitystä. Rackham sai "tavallisen" työprojektin suorittamisesta sen verran tarpeekseen, että jatko-osaa hän ei suostunut kuvittamaan.
Lewis Carroll lahjoitti itse kuvittamansa käsikirjoituksen Alice Liddellille. Kuvitus on aika hengästyttävä. Kovin surrealistinen. Sellainen tunne jää mieleen kaikista näistä kuvituksista, että putoamisen tarinan keskelle jokainen tekijä on oivaltanut hyvin. Ahtaus on suorastaan painostava. Myös Liisan olemuksesta kuvastuva tahdonvoima ja omaehtoisuus tulevat taitavien tekijöiden, joihin luen ilman muuta myös Tove Janssonin, kuvien kautta esiin. Ehkä nyt kun kirjan julkaisemisesta on jo aikaa, sen voi lukea myös pelkkänä tekstinä. Vaikka ovatko kuvat siinä mitenkään tiellä. Eivät minun mielestäni.
Marja S.