Kun hakee pizza lähibaarista, joutuu keskelle valintoja. Istumaan vapaaseen pöytään johon saattaa minuutin päästä tulla muita. Istumaan muiden pöytään.
Toinen vaihtoehto on helpompi, voin tehdä valinnan, en ylläty ja saan rauhassa näpelöidä kännykkääni, olla ulkopuolinen. Ei tarvitse laskeutua ajatuksiin kuin kerran.
Olen suurissa vaikeuksissa tämän projektini kanssa. Sanani, edeltävätkin, helisevät tyhjyyttä ja keskikertaisuutta. Haluaisin sanoa enemmän, puhua sisäisestä tunteestani, minästä. En vain ole varma. Epäonnistumisen haamu pakottaa huutamaan ja etsimään jotain uutta, merkittävää.
Koko dokumentin muotokieli on haussa, kaikki. Kun on tehnyt paljon dokumentteja, joutuu uuuden hakemisen vangiksi. Tavallaan on pusertanut itsestä jo ison kasan oivalluksia, huijauksia ja elämyksiä. Onko tämä viimeinen dokumenttini, se jossa asetun ulkopuolelle ja annan asioiden vain virrata. Yrittämättä mitään.
Tämä koko projekti on iso pizza, fantasia kuudellä täytteellä. Verkko johon haluan muitakin, haluan muita kertomaan ja jakamaan siivuja. En halua olla yksin ja tehdä sisäistä, haluan ulkoista.
Uskonko kollektiiviseen dokumenttiin. Tämä on ensimmäinen sellainen, yritys ja yhteys. Häivyttää tekijä ja levätä rauhassa. Syödä pizzaa.
Siivu pizzaan
Kun ajattelen ulkopuolinen-sanaa, yksi mieleeni tuleva kuva näyttää minulle Kolumbuksen laivat keskellä valtamerta. Epäröivät merimiehet ajattelevat, että takana on kotiranta, edessä maailman reuna, jossa meri kuohuu jymisten tyhjyyteen.
Kun sitten mietin tätä kuvaa, huomaan että ulkopuolinen-sana tuo mieleeni sekä epätoivoisuuden, pelon että väärinkäsitysten tunnelmia.