Miltä se tuntuu, miltä se tuntuu?

Olen taas täällä. Oli poissa viikon, nukuin, en. Tutustuin kaikenlaiseen päihdyttävään, elämään. Heräilin seiskalta, kolmelta, ysiltä ja joskus toivoin etten.

Yritin välttää ulkopuolisia kontakteja, annoin sisäisen minäni riipiä jäännöksiä, uskoa epäonnistumiseen ja lakastua. Ihoni huononee.

Viime päivinä, öinä olen taas palannut. Usko tähän projektiin, ulkopuolisuuteen ja maailmaan pahuuteen on taas läsnä. Minä en luovuta, minusta piti tulla presidentti tai pappi.

Toki olen pahoillani, kaikki jotka ovat lähettäneet materiaalia. Poistin ne. Minusta tuntui että ne häiritsevät keskittymistä, ajatuksiani ulkopuolisuuudesta. Haluan kovasti olla jotain tällä kaikella. Parempi toimittaja, maailman paras dokumentaristi, blogumentaristi niinkuin yksi pomokin sanoi. Haluaisin dialogia ja samalla en jaksa. En jaksa yhtäkään kissaa tai koppakuoriaista. Mutta toisaalta haluan niitä.

Jokainen ajatus ulkopuolisuudesta on myös minun. Sisälläni sykkii yksinkertainen sydän, se haluaa tuntea, tunteita. Kaikki poistettu materiaali palaa takaisin, järjestelen vain niitä ja ajatuksena on kommentoida, olla dialogissa.

Materiaalia on jo järven verran. Olen äänitellyt, minulle on lähetetty ääniä ja kuvia. Sitäkin haluan enemmän. En todellakaan halua olla täällä yksin, ulkopuolisena. Kaikenlaiset blogosfäärit tuntuvat kaukaisilta nyt. Tää on mun dokumentti, minä ja muut. Tulkaa vaan, yritän pistää kampoihin ja hävitä.

Tuottajakaan ei ole vastannut yöllisiin tekstiviesteihini. Sitten tuntui siltä että hänkin on poissa, helpottavaa. Tuottaja soitti minulle tänään ja sanoi "ajattelinkin että haluat olla rauhassa, sä teet sun tyylillä". Vapahdus, armo, riemu ja pelko! Dokumentaristin sisin.

Miten minusta tuntuu typerryttävältä tämä kaiken mukana. Se on osa sitä miten elän. Kuolen ja taas nousen. Siltä se tuntuu.