On todella totta että projektin aamu on takana. Kaikki on taas toisin kuin ajattelin, monenlaiset ajatukset ovat poissa. Toisenlainen epävarma, nukun huonosti, olen täynnä.
Sisältöä on tulossa taas lisää valtava kasa. Kymmeniä viestejä, äänityksiä ulkopuolisilta ja haastatteluita. Olen tavannut muitakin kuin rotantappajan. Toisen maailman tulkin ja seinien sisässä asuvan. Olen puhunut paljon itsekin.
Kaikenlaisia. Kun vaan taas herään ryhdyn jälleen toimeen, kuuntelemaan tuntien mittaisia puheita ulkopuolisuudesta ja suodattamaan niitä tänne. Minä en ole ulkopuolinen, olen ulkopuolisuuden kahvinkeitin.
Kävelen sateessa, syysmyrsky oli pettymys.
Oman ulkopuolisuuden korostaminen joskus teennäistä
Luen juuri Kalle Haatasen kirjaa Pitkäveteisyyden filosofiaa. Siinä on ajatus, joka tuntuu kiusallisen osuvalta. Ihmisyyden peruskokemus on "en ole kuin muut ihmiset". Se on puberteettinen ajatus, mutta tuskin ikäsidonnainen, toteaa Haatanen ihastuttavan lakonisesti, lähes alistuen. Minua nolostuttaa ihan erityisesti tämä lainaus: "lievä vieraantuneisuuden ja pitkäveteisyyden tunne, hieman puberteettinen ulkopuolisuuden tunne". Totta tosiaan - kun nälvin äidille 13-vuotiaana, että "vähänksä oot tyhmä" se on läheistä sukua sille, miten ylimielisen ulkopuolisella katseella katson esimerkiksi rakennekynsiensä kanssa "hössöttäviä kanoja" tai isolla mersulla köröttelevää "ekointoilija-työkaveriani". Luulen olevani erilainen, luulen olevani kaiken tuollaisen turhamaisuuden tai kerskakuluttamisen ulkopuolella - ja kaksinaismoraalisuuden. HAH!
"Ihmisluonteeseen kuuluu voimakas tarve pitää itseään osin, sekä itselleen että muille, arvaamattomana ja hieman mystisenä yksilönä."
Puberteettista. Ehdottoman puberteettista.