Tarleena Sammalkorpi:

Pääsiäislammas on marinadissa huomiseen asti.Marinointi alkoi kiirastorstaina ja se alkaa aina samalla tavalla.

Otetaan vanha filerointiveitsi jonka Liisi toi vuosikymmeniä takaperin Kauhavalta.Longotellaan sillä paistin pinnasta enimmät kalvot ja mahdolliset rasvapallurat.

Tämä on aina tehty, koska vielä 70-luvulla lampaanviulu saattoi olla minkälainen kuvatus hyvänsä ja näin saatiin villasukka-aromia loivennettua. Mutta se on jäänyt osaksi pääsiäislammasrituaalia oli sitten tarpeen tai ei.

Kun paistiin on näin saatu tuntuma, se maustetaan kynsilaukan viipaleilla syvimpiä poimuja myöten, myös viiltoja on tehtävä. Öljy ja punaviini kaadetaan paistin ylle ja läpytetään. Sitten lisätään yrttimausteet, torstaina kaatui ranskalainen tuliaispussi

Kirjoittanut: Tarleena Sammalkorpi

Mitä Bob Dylan oikein sähköttää minulle? Mitä mies oikein morsettaa?

Hän tulee vastaan joka kulmassa ja vielä kotonakin.

Se alkoi Joulupäivänä. Jätin iltamyöhäiselle siivouksen joka oli tarpeen kun Tapaninpäivänä oli tulossa matkustavaisia vieraita. Toki piti raivata heidän soppensa kuntoon. Aloitin myöhään. Liian myöhään.

Avasin nimittäin taustamusiikiksi television josta piti lähetettämän ensimmäinen jakso Martin Scorsesen Dylandokkaria. Hyvin myöhään. Ajattelin että se voi soitella siinä jotain Tambourine Mania rivakan ruumiillisen työn tahdittajana. Siis yön myöhäisinä hetkinä.

Kirjoittanut: Riikka Lampinen

Vein sanomalehtiä taloyhtiön paperinkeräysastiaan ja huomasin, että joku oli viskannut sinne vinon pinon vanhoja kirjoja. Ongin parempaan talteen mm. 1940-luvun taskupainokset Herttuatar Huimapää, Drama i Hollywood ja Filmisankarit silmukassa.

Kun muutamaa kuukautta myöhemmin makasin flunssassa, tulin hamunneeksi hyllystä teoksen Drama i Hollywood. Ajattelin näet yhdistää huvin ja hyödyn eli verestää ruotsiani uppoutumalla tähän vauhdikkaanoloiseen salapoliisiromaaniin.

Mutta kirjan välistä tipahtikin kaksi koneella kirjoitettua arkkia. Haa, rakkauskirje?! Mutta ei - vuonna 1956 päivätyn kirjeen otsikko kuului rehdin asiallisesti: "Arvoisa opettajani, rehtori herra X". Kirjeluonnoksen oli laatinut nuorukainen, jota kutsun tässä vaikkapa nimellä Jyrki. Hän aloitti kirjeensä jotakuinkin näin:

Kaikkihan ovat joskus ihmetelleet, mitä elämä on. Ja parhaat vastaukset löytyvät niin tähän kuin muihinkin asioihin postikorteista ja t-paidoista. Halvat kliseet pitävät joskus sisällään äärettömän arvokkaita ajatuksia. Ja se halpa, ja yksinkertainen ajatus, jonka haluan tuoda esiin on, että elämä on sitä, miksi sen itse tekee.

Äkkiseltään tulee tuskin edes ajatelleeksi, miten totta se on. Jos haluan pitää hauskan päivän, niin todennäköisesti voin tehdä niin yksinkertaisesti etsimällä päivän mittaan asioita, jotka tuottavat iloa. Jos taas haluan pitää synkeän päivän, niin sekin onnistuu. Minun tarvitsee vain päättää heti aamusta alkaen etsiä asioita, jotka menevät pieleen. Pohjimmiltaan se on näin yksinkertaista. Ajatus, johon mieleni kohdistan kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi. On siis väliä sillä, pitelenkö mielessäni synkeyttä, vaiko iloa. Aivan samoin, kuin synkeydellä on taipumus kasvaa ja vahvistua, jos sitä ruokitaan, samoin ilo tai onnellisuus lisääntyy ja kasvaa sitä mukaa kun alan kiinnittää huomiota ympäristön tarjoamiin loppumattomiin ilon aiheisiin. Näin ajateltuna elämä on joka hetki käsissäni.

Kirjoittanut: Katri Henriksson

Muutossa tuli käytyä koko omaisuus läpi. Laatikot täyttyivät luvattoman hitaasti, sillä unohduin lattialle selailemaan kirjoja. Jäin miettimään niitä tarinoita, jotka olivat olleet piilossa kirjahyllyssäni. Yhden keinahtelevan pinon päällimmäisenä lojui haalistunut Italo Calvinon kirja Jos talviyönä matkamies. Se oli maannut hyllyn kätköissä yli kaksikymmentä vuotta.

Calvinon kirjan päähenkilö on kirjan Lukija itse. Lukija ehtii uppoutua tarinaan vain hetkeksi, kun hän huomaakin lukevansa kirjaa, jossa ensimmäinen painoarkki toistuu yhä uudelleen. Viallinen kappale vaihdetaan kirjakaupassa toiseen, mutta Lukijan sekaannukset eivät pääty tähän. Tarina katkeaa jännittävässä kohdassa - ja jälleen alkaa uusi tarina, katketakseen jälleen kerran kesken.

Kirjoittanut: Liisa Vihmanen

Sanotaan, että kun tuntee ihmisen kirjahyllyn sisällön, tuntee ihmisen. Siksi olenkin sirotellut kirjahyllyni niteet mitä parhaimpaan epäjärjestykseen. Niin että ilman korkeampaa matematiikkaa ei kirjahyllyn sisältö tarjoa johtolankaa sen omistajan sielunelämään. Näkyvillä on ainoastaan luova kaaos.

Miksi tämä sotku? Siksi, että tunnen sen johtolangan, jota yritän piilottaa. Olen nimittäin viehtynyt katastrofeihin. Sodat, joukkomurhat, pommit, keskitysleirit, kusipäiset diktaattorit, ja kaikki muu ihmiskunnan visva saa yllättävän suuren osan aiheista kirjojeni joukossa. Selitän itselleni että olen kiinnostunut lähihistoriasta, että on tunnettava ihmiskunnan menneisyys jotta voisi ymmärtää nykypäivää. Astun aiheen yläpuolelle uskottelemalla, että koska olen eettisesti sivistynyt, haluan kohdata ihmisen pimeät puolet ja oppia niistä. Pohdin natsipähkinää kun syön aamumuroja. Mitä olisin itse tehnyt, jos olisin elänyt toisen maailmansodan aikaan?

Kun Suvianne Siimes viime viikolla laittoi eropaperinsa ja ilmassa oli
sakeaa katkua, hän viittasi sukupolviyhteyteen. Ilman yhteistä sukupolvikokemusta ei voi syntyä yhteistä työkulttuuria ja keskustelua.
Jotenkin noin hän sanoi. Noin sen ymmärsin.

Olen monen muun lailla aina ihaillut Suvianne Siimeksen naisellisuutta, vaatii luontoa puhua minkä tahansa puolueen puheenjohtajana kynsistään, niiden pureskelusta ja sen lopettamisesta, kynsien kasvattamisesta ja oikeasta punaisesta sävystä, joka näyttäisi nyt olevan syvä luumunpunainen. Silloin kun vanhat toverit olivat nuoruutensa iskussa, puhevalta oli miehillä joiden elämänpiirissä naisten kotkotukset eivät olleet pelkkää surinaa vaan jonkinlaista vajavuutta.

Luen tämänkertaisen päiväkirjan poikkeuksellisesti muinaiselle Nagralle eli kelanauhurille. Nauhuri on ulkonäkönsä ja luonteensa puolesta kuin ravintola Kosmoksen ovimies, iso ja luotettava. Puhuessani näen kuinka viisarit värähtelevät puheeni tahdissa ja miten nauha kulkee sopuisasti äänipäiden välistä.

Syy miksi käytän Nagraa, enkä studion äänenkäsittelyohjelmaa ja hienoja mikrofoneja, on kuluneella viikolla järjestetty Sata suomalaista äänimaisemaa –kilpailu. Kilpailun tulokset julkistettiin maanantaina Tampereella. Kuuntelin suoraa lähetystä, radiosta tietenkin. Tampereen studiossa toimittaja ja kilpailun järjestäjä soittivat suomalaisten suosikkiäänimaisemia. Mukaan oli valittu mattojen tamppaamista ja sisäpihan elämää, lumiauran kolahduksia, maauimalan melskettä, aamulehden putoamista postiluukusta. Tässä vain muutama malliksi.

Tänä kansainvälisen terrorismin, jatkuvasti ja alituiseen räjähtelevien pommien, rikastuvien rikkaiden ja köyhtyvien köyhien, lisääntyvien luonnonmullistusten, jyrkentyvien vastakkainasettelujen ja kallistuvien kahvikupillisten aikana on pitkään tuntunut, että vain huonot, dramaattiset ja pelottavat; vähentävät puolittavat ja Kiinaan siirrettävät; murhaavat, kiduttavat ja muuten vain vastenmieliset uutiset ovat uutisia. Muu tapahtuminen ja kehitys on vain sitä minkä me hyvät ihmiset olemme ansainneet, itsestään selvää, siis miksi siitä puhumaan. Silti tänä pilakuvakiistan aikoina tekisi mieli ottaa esiin jotain sellaista missä ja minkä myötä ymmärrys ja suvaitsevaisuus ja toisen ihmisen kunnioitus ovat lisääntyneet.

Voin pelkistää kaksi äskettäin lukemaani romaania samankaltaiseen kuvaan. Kuvassa nuori nainen seisoo tyrskyjen ruhjomalla rantakalliolla surumielinen mutta ylväs katse suunnattuna kauas merelle. Tuuli hulmuttaa naisen pitkiä suortuvia ja hameen raskasta helmaa.

Moinen asetelma tuntuu ehkä alleviivatun kohtalokkaalta ja kaavamaisuudessaan kovin lattealta. Tällaista suolantuoksuista romantiikkaa uhkuva kuvastohan pärskähtelee silmille lähinnä viihderomaanien kansista.

Nyt on kuitenkin kyse pikemminkin klassikoista. Toisen kirjan mereen viehtynyt nainen on Sarah Woodruff, siis Ranskalaisen luutnantin nainen brittikirjailija John Fowlesin samannimisessä teoksessa. Toinen taas on Katriina, nimihenkilö ahvenanmaalaissyntyisen Sally Salmisen 70 vuotta sitten kirjoittamassa menestysromaanissa.